Koilliskairan kulmia kurkkimassa

Kaamos kutsui jälleen luokseen pohjoiseen. Mukaan lähti eräsukset, lumekengät, latusukset sekä pari kaveria. Tarkoituksena oli tehdä vuokramökkiä tukikohtana käyttäen erilaisia retkiä UKK-kansallispuistoon ja muutenkin Saariselän alueella.

Ensimmäisenä päivänä pakkanen paukkui nurkissa, joten keskityimme muonitukseen, eräretken suunnitteluun sekä toisen reissukaverin uusien eräsuksien irti olevien siteiden käsittämättömältä vaikuttavaan kiinnitykseen tutustumiseen. Siteitä muokattiin ensin pihdellä ja kun siitä ei ollut hyötyä, hieman myöhemmin niitä koetettiin saada paikoilleen kirveen hamaran avulla. Ei onnistunut. Lopulta joku keksi soittaa Helsingin Partioaittaan, josta sitten kerrottiin tekniikka, jolla siteet saa paikoilleen ilman väkivaltaa. Ensimmäinen haaste voitettu!  

Kahden seuraavan päivän reitiksi valittiin noin 15 km mittainen taival Kiilopäästä Suomunruoktun autiotuvalle ja takaisin. Seuraavana aamuna olimme reput ja ahkio pakattuna lähtökuopissa, kun mökin lähteen vesi päätti tehdä suursiivouksen sisuksissani. Jäin sohvalle tästä toipumaan kun toiset lähtivät kaupalle pulloveden ostoon. Sen voimalla nousin onneksi pian jalkeilleni ja aloimme suunnittelemaan uutta, lyhempää reittiä päivälle valoisten tuntien huvetessa.

Snellmanin maja löydettiin kartalta puiston pohjoispäästä ja sinne olisi vain 4 km hiihtomatka parkkipaikalta. Autoon ja menoksi. Noin 30 km ajon jälkeen päädyimme keskelle metsää paikkaan, jonka massiivisessa betoniportissa luki ”white hell”. Ilmeisesti kyseessä oli Nokian renkaiden arktinen testausrata. Samaan paikkaan loppui myös aurattu tie. Parkkipaikalle olisi ollut vielä 10 km matkaa, joten pysäytimme auton ja otimme taas kartan esille.

Lyhyen kaamospäivän hämärtyessä suuntasimme keulan kohti Kiilopäätä tarkoitusena palata suunnitelmaan A, koska muita tieverkoston lähietäisyydellä olevia tupia ei puistossa ole. Kiilopäällä saimme jo virittää otsalamput päähän ennen matkaan lähtöä. Pian huomasimme, että sää oli tuulinen, vastatuulinen. Vastaan tuli myös muutama lumikenkäretkeilijä. Viikon olivat puistossa kenkäilleet ja kehottivat meitä jäämään noin 4 km päässä olevalle Niilanpään porokämpälle juuri tuon tuulen takia.

Edettyämme kaksi kolmasosaa Niilanpään reitistä aloimme nousta avotunturin puolelle. Samalla tuulen voima moninkertaistui. Lunta tuli terävinä pisaroina suoraan vastaan valtavalla nopeudella. Tuntui kuin pieniä neuloja olisi kasvoihin pistelty. Näkyvyys oli surkea hyvistä lampuista huolimatta, joten pyörittelimme päitä kuin pöllöt löytääksemme seuraavat reittimerkin kun edellinen oli jäänyt taakse. Suoraan tuulen suuntaan katsominen oli mahdotonta ja vähitellen ripsiin alkoi muodostua jääpalloja, joita oli sitten välillä sulateltava käsillä. Suojalasit olisi olleet ihan jees.

Saimme kulutettua viimeisen puolentoista kilometrin matkaan tunnin, vaikka väänsimme voimalla tuulta vastaan. Sitten löytyi kyltti ”Niilapää”. Ongelma oli vain se, että tupaa ei näkynyt. Lähdimme haravoimaan maastoa. Jossain etempänä keikkui jokin pieni valo. Se kuitenkin liikkui. Ilmeisesti joku muukin etsi tupaa. Tässä vaiheessa tuisku ”söi” kaverin toisen rukkasen, joka oli hetken hangella säätötoimenpiteiden takia. Onneksi repusta löytyi varahanskat. Samoihin aikoihin haistoimme savun ja tiesimme suunnata kohti ylätuulta ja kohta edessä alkoi häämöttää rakennuksen ääriviivat.

Porotupa on pieni, yleensä vain päiväretkeläisten käytössä. Sisältä löytyi kuitenkin kolme raavasta miestä kalsareissaan. Olivat tulleet jo päivänvalon aikaan, mutta silloinkin oli näkyvyys ollut sen verran heikko, että matka oli katkennut tuonne. Itsekään emme matkan jatkoa Suomunruoktulle sattuneesta syystä enää harkinneet. Seitsämän hengen majoittuminen pieneen koppiin tuntui huonommalta idealta kuin tunturia alas lasketteleminen myötätuulen antaessa vauhtia. Paluumatkaa ennen kävimme kuitenkin vielä tutustumassa tuulitunnelihuusseihin. Tuulen voima voitti gravitaation mitä tuli Serloihin. Ne leijalivat huussin ilmatilassa vallattomina. Onneksi kaikki muu pysyi kuitenkin siellä missä pitääkin!

Pari seuraavaa päivää hiihdimme ja lumikenkäilimme Saariselän valmiilla laduilla. Ainoastaan ladulle pääseminen mökiltä metsän läpi oikaisten oli hieman työlästä. Vaihtoehtona oli parisataa metriä upottavaa umpihankea tai jyrkkä mäki upottavassa umpihangessa. Parhaillaan tähän saatiin kulumaan parikymmentä minuuttia, sillä latusukset eivät oikein pysy pinnalla.

Lopulta päivämme kuitenkin koitti ja lähdimme uuteen yritykseen kohti Suomunruoktun läheisyydessä olevaa Tammukkalammen kammia. Tällä kertaa päivän valjetessa kymmenen aikoihin olimme Kiilopään parkkiksella purkamassa lastia. Porokämpän saavutimme hyvässä säässä tunnissa. Siitä matka jatkui pienen tauon jälkeen kohti Niilanpään eteläpuolella olevaa huippua, josta aukesi hulppeat maisemat Koilliskairaan. Kyllä kannatti lähteä! Lisäksi edessä oli piiiitkä ja herkullinen laskuosuus kohti toista taukopaikkaa, Suomunlatvan laavua.

Laavulla kelkkaili puiston työntekijöitä vessantyhjennysreissullaan. Olivat sitä mieltä, että Tammukkalammelle mennessä on pahoja kuruja, joihin ei ole kelkallakaan menemistä. Päätimme siis yrittää sinne pidempää kesäreittiä pitkin. Vielä oli kuitenkin edessä reilun tunnin hiihto Suomunruoktulle. Sinne saavuimme puoli neljän aikoihin ja pian jatkoimmekin jo eteenpäin. Moottorikelkkaura loppui noin puolen kilometrin päässä tästä ja pimeän laskeutuessa lähdimme kohti neljän kilometrin umpihankiosuutta. Avasin uraa ja etsin reitin yli muutaman sulan ojan ja pienen joen. Jatkoimme vielä hetken metsässä syvässä ja upottavassa lumessa tamppaamista, kunnes totesimmen vauhdin olevan noin kilometri tunnissa. Itsesuojeluvaisto voitti ja palasimme Suomunruoktun siistiin ja tilavaan tupaan yöpymään. Seuraavana päivänä palasimme lähtöpisteeseen lauhassa kelissä ja todella hyvässä luistossa. Tunturissa hanki kantoi, joten laskeminen oli hupia kerrassaan.

Jos joskus vielä tuonne nurkille lähtee talvella eräilemään, niin paras tiedonlähde ajetuista reiteistä on paikan päällä puiston työntekijöillä. Muualta tietoa oli ainakin meidän vaikeaa saada. Toinen vaihtoehto on hyödyntää kovakuorisia avotunturien lakia etenemiseen. Upottavalla hangella myös lumikengät voivat olla suksia näppärämmät etenemisvälineet. Tosin laskujen ilot jää silloin kokematta. Varovainen saa kuitenkin talvella olla eksymis- ja paleltumisriskin takia eli säitä ja lumisia olosuhteita on syytä kunnioittaa. Niiden ja oman kunnon ehdoilla tunturissa eräily on kuitenkin hieno tapa nauttia luonnon rauhasta.