Syöte MTB

Allekirjoittanut on ilmeisen helppo höynäyttää mukaan lähes mihin tahansa kestävyysurheilua muistuttavaan ulkoliikuntaan. Lähes olemattomasta maastopyörätaustasta huolimatta ilmoittauduin mukaan Syötteen 60 km kisaan a) koska esite ja nettisivut näyttivät kivoilta ja b) lomaa oli vielä jäljellä.

Ennen kisaa tutustuttiin maastoon sen verran, että käytiin edellisenä päivänä nuotiolla reitin läheisyydessä olevalla laavulla ja autolla ajellessa bongailtiin reittimerkintöjä sieltä täältä. Muuten normaalit tankkailut suoritettiin ja pyörääkin oli vähän rassailtu, vaikka ei se nyt ihan viimeisen päälle olekaan.

Vilpoisassa ja pilvisessä aamussa 4.8. oltiin sitten odottavin mielin "ison" juurella, noin 200 hengen seurakunnan keskellä. 3-2-1-aja! Joukon hännän mukana lähdin verkkaisesti lipumaan kohti pikku-Syötettä. Hiivuttavan pitkän mäen alkupään ajoin ajouran ruohikkoista "ohituskaistaa" ja huipulle päästessä olin saavuttanut samaa vauhtia pitävän porukan. Tästä reissu jatkui vihellellen alamäkeen, hetki maantietä ja sitten metsän siimeksessä hyväpohjaisia hiekkabaanoja pitkin. Rilluttelu katkesi hetkeksi mäenseinämään, jonka päälle pyörän raahattuaan pääsi jatkamaan kapoisempaa, mutta aivan kelpouraa kohti ns. pumppaamoa (maa aaltoilee mutaman metrin pätkissä, rytmitys haasteellista) sekä ensimmäistä huoltoa. Aikaa kulunut tunti ja risat. Huuhdon kourallisen rusinoita alas urheilujuomalla.

Seuraavan tunnin ajan ajo sujuu mukavasti. Porukka on jo alkanut hajota. Välillä joku menee ohi, välillä saan jonkun kiinni. Tullaan kohtaan, jossa 30 km kiertäjät kääntyvät takaisin kohti Suomen eteläisintä tunturia. Jotkut pitkänmatkan taivaltajat höyläävät risteyksessä ja miettivät, mihin suuntaan. Itsellä vielä hoksottimet toimii sen verran, että näen opastekyltit ja rullailen eteenpäin kohti tiukan ylämäen päällä olevaa maantiepätkää. Ihmeeksi mäenkinkama menee polkemalla ylös. Voimia on jäljellä ja rullailen reippaasti kohti hienoa harjupätkää, lähestytään reitin puoliväliä.

Kuva: Pekka Tahkola

Harjuilla nautin elämästä ja olen valmis suosittelemaan tapahtumaa kaikille lajia aloitteleville. Häikäisevät maisemat, suhteellisen helppo pohja, mutta silti riittävästi haastetta maaston kaltevuuksien ansiosta. Tullaan toiseen huoltoon. Banaania, suklaata, suolakurkkua ja urheilujuomaa. Taivaallista.

Jatkan pikaisesti. Monet nautiskelevat herkuista ja seurasta pidempäänkin. Harjupätkä jatkuu. Pientä väsymystä on jo havaittavissa, koska leveäkään ura ei meinaa välillä riittää pyörälle. Silti hymyilyttää, tämä on  kivaa! ...Kunnes tullaan suolle, jossa pitkospuut sojottavat eri ilmansuuntiin, pohja on pehmeä ja vettä on nilkkaan asti. Pakko työntää. Suon keskeltä löytyy kyltti: "Huonoa pitkospuuta 5 km". Suota ei onneksi ollut viittä kilometriä. Juurakkoa oli, ja kivikkoa ja juurakkoa ja juurakkoa ja juurakkoa. Tästä alkoi rempuloiden vetelyt, väsy nakertaa tasapainoa. Ajan, kaadun, nousen, ajan, kaadun, mutisen, nousen... Välillä on hieman helpompaa, mutta sitten rytyytys taas jatkuu, ja jatkuu ja jatkuu. Pikkupumppu hakkaa laukussa pyörän runkoa ja pyörä valittaa mutenkin, mutta kestää. Myös päässä alkaa vähitellen pyöriä kysymys "MIKSI?". Vastausta ei kuulu. Sisulla taas turpeesta ylös ja hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Juuri kun päästän suustani "Eikö tää lopu ikinä?", alkaa edessä häämöttää tasainen ura. 

Matkasta on takana ehkä noin 5/6 ja edessä "enää" Suomen suurin loppunousu. Tähän masokistin unelmaan olisi kyllä voinut etukäteen tutustua. Kroppa huutaa ravintoa, mutta geelin kaivaminen tuntuu liian vaativalta hommalta. Mustikat pullistelevat varvikosta, mutta nyt ei ehdi. Kisan tilanteesta ei ole mitään hajua oman sarjan osalta. Edellisen kerran olen nähnyt oman sarjan edustajan pikku-Syötteellä. Yritän kuitenkin pysytellä porukassa, jossa olen ajanut noin puolivälistä lähtien. Ylämäkeen sinkutan, kunnes jalat loppuu. Sitten työnnetään ja lasketellaan vähän alas, sinkutetaan taas isompaan mäkeen, työnnetään, lasketaan, sinkutetaan... Tuska ja väsymys alkaa lähes huvittamaan. Lopulta saavutaan asfaltille! Ei oo paljon jälellä. Päätän rutistaa irti loput mehut vielä ja seuraksi saan myös toisen, minut puolivälin rengasrikkonsa jälkeen kiinni kirineen naisten sarjan kisaajan. Viimeisessä maaliin johtavassa alamäessä jään jälkeen, kun järki sanoo, että jarruta nyt vähän edes ettei taas mene katolleen. Maalissa olo on varsin voitokas ihan reitin ja ensimmäisen maasturikisan läpäisystä ja hämärästi alan taas muistaa, miksi tämäntyyppisiin kinkereihin kannattaa lähteä. Nyt, pari päivää kisan jälkeen paikat on edelleen jumissa, mutta pikkusormi on Syöte MTB:n jälkeen maastopyöräilylle ainakin menetetty (lähes kirjaimellisesti)!