Kainuun rastiviikko on tänä vuonna Puolangan Paljakassa. T oli siellä kahdessa ensimmäisessä kisassa toteamassa, että puolentoista viikon tauon jälkeen on juoksu alkuun tahmeaa ja suunnistus on sitten vielä sitäkin tahmeampaa.
Lähes 30 asteen helle aiheutti sen, että jo kisakeskuksen ja lähdön välillä hiki kirvelsi silmiä ja suussa maistui suola. Maastossa lämmön vaikutus vielä kertaantui ja tuntui ainakin itsellä sumentavan ajattelua. Ensimmäistä kertaa onnistuin myös tulemaan lähtöön aivan viimetingassa, koska ei huvittanut paljon juosta parin kilometrin matkalla sinne. Suunnistus oli ensimmäisessä kisassa siis keskinkertaista. Lopun juoksuväleillä tulo muutamia kohtuullisia rastivälejä ja maalisuoralla olin sentään maanantaina sarjan nopein.
Tiistaina käytiin järvessä palauttelemassa lihaksia sekä maastopyörällä pienellä ajolla ja sen päälle vielä vähän juoksentelemassa. Käytiin myös Hepoköngästä ihastelemassa. Upea paikka!
Maanataista "viisastuneena" toisessa osakilpailussa ajattelin, että lisään vauhtia, jolloin ylimääräiset koukutkin tulevat tehtyä nopeammin. Eli tarkoituksena oli pitää vauhtia yllä ts. pummata vauhdissa. Olin lähdössä "tosi ovela" ja kyttäilin, mihin oman sarjan aiemmat lähtijät suuntaavat. Oman lähtöpiippauksen kohdalla sitten säntäsin karttaa katsomatta samaan suuntaan. Vauhti nousi samantien ns. nollasta sataan. Samalla vilkuilin karttaa. Tulin suolle ja sitten isommalle suolle ja sen yli. Rasti häämötti, mutta se ei ollut oma. Juoksin pitkin kangasta ja tulin uudestaan suolle. Kartta ja ajatus eivät kohdanneet. Lopulta älyttömän juoksentelun jälkeen olin ensimmäisellä rastilla noin vartti lähdön jälkeen.
Toiselle rastille menikin aikaa sitten puoli tuntia ja neloselle mennessä olin ehtinyt kääntää kartankin väärinpäin. Järvi pysäytti sitten lopulta säntäilijän. Mietin, että kaikkien aikojen surkein suunnistus... Enää vaan nilkan nyrjähdys puuttuisi... Ja eipä sitäkään tarvinnut pitkään odotella. Kasille mennessä jalka niksahti kipeästi ja tiesin heti seuraavalla askeleella, että tämä suunnistus oli tässä ja että tämä rastiviikko oli tässä ja että FIN5 oli tässä. Linkutin pois metsästä hammasta purren, onneksi tie oli lähellä. Siellä yllätyin iloisesti, kun kävely tasaisella ei sattunut kovasti. Pääsin siis ensiapuun omin jaloin ja siellä sain jäitä koipeen, ja turvotus jäin tosi vähäiseksi.
Noh, nyt ollaan sitten kotona ja koetan orientoitua M:n ensiviikkoisen FIN5:een. Henkisiä mustelmia varmasti tulee lisää viikon aikana, kun ei itse pääse vaikka tahtoisi. Mutta tällaista tämä reippailu joskus on...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti