Kajaanin seikkailun jälkeen seurasi lupsakka lepovaihe, koska edessä oli 13 Vaaran Maastomaraton Vuokatissa vain viikko seikkailun jälkeen. Palautuminen tuntuikin sujuvan ihan huomaamatta ja samalla huomaamatta jäi myös kisaan valmistautuminen tekemättä. Toisaalta ajatuksena olikin lähteä kisaan ns. nautiskelemaan maastosta ja maisemista ilman sen kummempia tavoittena. Jotenkin oletin, että kesän aikana kertyneet juoksukilometrit olisivat tässä apuna. Pökkelönperältä kisa-aamuna muiden trikoopukuisten kanssa matkaan pongahtaessa huomasin, että nautiskelu ei ole oikea sana kuvaamaan tunnelmia. Juoksu tuntui melkoisen rankalta heti alkuun. Kone kuitenkin käynnistyi hiljalleen. Maasto oli niin ankara, että tuskaa riitti joka tapauksessa maaliin asti. Kaikessa vaativuudessaan reitti on kuitenkin todella hieno eli sopivan epätasaista ja vaikeahkoa polkua riittää, samoin ankaria nousuja ja tiukkoja laskuja. Loppupäässä tullaan alas Vuokatin laskettelurinnettä pitkin ja tässä vaiheessa voi kaahata sitten viimeiset höyryt pois jos nivelet kestää. Tästä on vielä reilu kilometri maaliin pururataa pitkin ja saapuminen sinne olikin riemukasta, myös siksi että satuin olemaan nopein sarjassani.
Maalissa sitten aloitin ensimmäisen ihmiskokeistani: Menin saunaan syömättä kovin kummoisia. Löylyssä oli mukava pehmitellä koipia ihan rauhassa ja hymistellä voittoa... Saunan jälkeen ei enää paljon hymisyttänyt, ainoastaan heikotti ankarasti. Kotipizzassa purin hammasta ja rukoilin nopeaa ruuan saapumista. Lopulta se saapuikin, mutta sain nieltyä vaan puolet ja sitten oli pakko mennä autoon pötköttämään, koska olo oli edelleen karmea. Reilun vartin päästä aloin vähitellen virota ja pääsin jatkamaan syömistä. Pienen lepäilyn jälkeen lähdettiin hotellilta sitten tämän ihmiskokeen vaiheeseen kaksi: Yösuunnistukisaan. Jalat oli jokseenkin tönköt ja ajatus juoksusta tuntui epämiellyttävältä. Se kuitenkin onnistui ja vauhtiin päästyä ei enää pysäyttänyt mikään, ei edes se, että juoksin ykköseltä suoraan ysi-rastille ja sitten vasta kakkoselle. Muutenkin pientä pummia tuli, mutta tuloksen sain kuitenkin ja olihan se harvinaista herkkua yökisailla. Tämän jälkeen jaloista ei kuitenkaan ollut jäljellä enää yhtään mitään. Suorilla tapeilla komuttiin takaisin hotellille ja aamulla herätessä toivoi, että ei tarvitsisi koko päivänä liikkua minnekään. Palautumiseen kivuttomaan kävelykuntoon meni viikko. Kokeesta voidaan johtaa päätelmät, että kaksi rankkaa kisaa päivässä voi olla liikaa varsinkin jos suolatasapainoja on järkytetty liiallisesti.
Kaksi viikkoa Vuokatin kisan jälkeen koitti aika suurimpaan ja kauneimpaan (lue rankimpaan ja tuskaisimpaan) eli Kolin Vaarojen Maratoniin. Vuosi sitten olin pitkään kyseisen kisan jälkeen aivan "sohjona". Siksipä ehkä keskityin todella tankkaamaan: Pullaa, keksiä, rahkaa, hunajaa, rusinoita, karkkia ja kaikenlaista muuta mässyä rööristä alas. No tästähän ei pötsi tykännyt yhtään. VM-aamuna kuitenkin tilanne oli tasaantunut ja tunnelma oli kuin jouluna. Alkumatka sujuikin ihan hyvin. Parin kilometrin jälkeen piti tosin takki heittää ja sen jälkeen oli tehtävä ohituksia uudestaan. Jostain syystä hapenotto reistasi, mutta jalat liikkui kuitenkin ihan hyvin. Viiden kilometrin kohdalla nappasin geelin ja sepä ei mennytkään alas ja pieni pahanolontunne alkoi hiipiä. Matka kuitenkin jatkui veden voimalla ja ihan itselle reippaahkoa tahtia pystyi pitämään ja myös muita samalla vauhdilla eteneviä löytyi matkalta.
Noin 17 km kohdassa Kiviniemen vesipisteellä hörpin vettä ja en ollut vieläkään saanut lisää energiaa alas. Olo oli vielä ihan kohtalainen ja jatkoin mahdollisimman nopeasti matkaa. Ensimmäisellä polkuosuudella, Kolinvaaran kohdalla alkoi kuitenkin vauhti hyytyä, se karhu hyppäsi niskaan. Hölkkäsin kuitenkin edelleen jollakin tavalla. Tulin tielle ja jatkoin matkaa, juoksin ja kävelin... Öklötys lisääntyi, mutta en halunnut antaa periksi. Otin suolaa ja juoksin taas hetken. Olo muuttui vähitellen heikommaksi ja huonommaksi. Porukkaa alkoi menemään ohi. Yritin juosta taas vähän matkaa. Päähän alkoi koskea, tärisytti, jalat tönkistyi. Katkesin. Vaarojen Maraton jäi siis kesken. Tuntui pahalta, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Tämä ihmiskoe siis päättyi siihen tulokseen, että ruokavaliota ei kannata muuttaa radikaalisti ennen kisaa. Mahani on herrani!
