Lost in Kajaani

Kajaanilaiset olivat suunnitelleet syksyn riemuksi kaksipäiväisen seikkailukisan kolmihenkisille joukkueille naisten-, miesten- ja sekasarjassa. Joukkueemme Angry birds kuului noista jälkimmäiseen luokitukseen (2n+m). Startissa Kajaanin torilla oli perjantai-iltapäivänä kymmenisen joukkuetta kutakin laatua. Väki sinkosi liikkeelle prologiin hengästyttävällä vauhdilla ja roikuttelimme itse keskivaiheilla. Suuntana oli Pöllyvaara, jossa käteemme nakattiin suunnistuskartta. Rata oli aika iisi ja hyvällä sykkeellä (hapoilla) jatkoimme sen suoritettuamme Kaupunginlammen rantaan toiseen prologin tehtävään, jossa piti arvailla kaikenlaista ja kun ei arvannut (tiennyt), niin sitten piti käydä pieni ylimääräinen juoksulenkki lammen toisella puolella. Ennen eteenpäinsiirtymistä joukkuetoverit kuljettivat minut vielä ohjeiden mukaan "paareilla" puun ympäri ja sitten juostiin viimeisen leimauksen kautta torilla odottaville pyörille.

Tasapuolisuuden nimissä järjestäjä oli määrännyt kaikille menopeleiksi armeijan yksivaihteiset ja elämää nähneet, polkupyörää erehdyttävästi muistuttavat kapineet. Niillä lähdettiin rullaamaan pohjoisia kangasmaastoja kohti. Ensimmäiselle pyörärastille mennessä annoimme muille joukkueille vähän tasoitusta ajamalla vahingossa noin kilometrin ylimääräisen pätkän. Metkitseviä eroja joukkueiden välille alkoi kuitenkin tulemaan vasta seuraavalla välillä, jossa oli mahdollisuus valita joko pidempi tiepitoinen reitti tai lyhempi reitti, jossa oli enemmän polkua ja nousua. Valitsimme tien ja pääsimme supsikkaasti perille tälle kasirastille, jossa saimme käpäliimme pyöräsuunnistuskartan. Kun katsoi menopeliä ja ympärillä olevaa vaaramaisemaa, niin tilanteessa oli hieman humoristisia piirteitä. Tämän tehtävän aikana ymmärsin, että pyöräsuunnistus voi tarkoittaa myös kaikilla voimilla ylöspäin puskemista tolkuttoman jyrkkää ja risuista vaaranrinnettä pitkin, raahaten pyörää mukana. Oman fillarin voi tällaisissa tilanteissa laittaa olalle, mutta ko. kapine ei siihen massansa ja ulottuvuuksiensa vuoksi taipunut. Noh, nämä on niitä reitinvalintakysymyksiä... Kaikkiaan pyöräsuunnistus sujui meiltä kuitenkin hyvin eli reitinvalinnat osui nappiin ja hiekkaisissa almäissä vihreällä härvelillä kurvailu oli yksi reissun parhaista osista. Ulkonäköönsä nähden härveli oli yllättävän ketterä menopeli siis myös maastopoluilla ja pehmeässä hiekassa.

Pyöräsuunnistus päättyi rastiin, jossa oli erilaisia joukkueella ja yksin suoritettavia pikku tehtäviä. Niistä suoriuduimme ilman sakkominuutteja ja fillarointi takaisin kohti kaupunkia alkoi, nyt siis lähinnä tietä pitkin. Kaupungin nurkalla oli jälleen tekemistä: yhden joukkueesta piti trapetsitaiteilla itsensä kanavan yli ja toisen nousta verkkoa pitkin vedestä hyppytorniin ja loikata XXL-kokoisessa maastopuvussa vitosesta järveen. Näiden jälkeen sitten ajoimme torin kulmalle pyöräparkkiin ja jatkoimme jalan joen ylitykseen, joka tehtiin ison renkaan ja vaijerin avulla käsivoimilla vedättäytymällä vastarannalle. Sitten vielä oli jäljellä pieni, mutta hapokas juoksulenkki sekä rastien etsintää linnanraunioista. Tässä oli lamppukin kaivettava esille. Ensimmäisen päivän maali häämötti tämän tehtävän jälkeen. Tulimme sinne, yllätys, sekasarjan ensimmäisinä.

Vimpelin kisakeskuksen puolijoukkuetelttayön jälkeen starttasimme toiseen päivään jälleen lenkkarit jalassa. Lähtö oli porrastettu niin, että kaikkien sarjojen kärki lähti liikkeelle kahdeksalta ja seuraavat sitten vähän myöhemmin perästä. Prologina oli vaarajuoksu Vimpelillä siimaria pitkin. Tässä sai mukavasti jalat lämpimäksi, kun muutaman kerran tallattiin mäkeä ylös. Sitten lähdettiin nielemään tietä kahden renkaan päällä, nokat kohti etelää. Siirtymä oli aika pitkä, mutta toisella rastilla oli jälleen tehtävä: Pyöriin lisättiin painoa kiinnittämällä niihin autonrenkaita narulla. Sitten ajettiin lenkki ja jatkettin kolmosrastille, josta alkoi melontaosuus. Melomaan lähti kaksi henkeä per joukkue ja kolmas jäi tekemään melonta-aiheista tehtävää rannalle. Puolet piti saada oikein sillä uhalla, että tulee lisälenkki melontaan. Onneksi tieto ja arpaonni kohtasivat ja ärhäkät melojat pääsivät pälkähästä.

Fillarointi jatkui pienten kramppien säestämänä, mutta jatkui kuitenkin. Hiekkatie oli alla ja ensimmäinen perässä tullut miesjoukkue ajoi meistä ohi. Menimme heistä ohi seuraavalla nokkeluustehtävärastilla. Sitten he taas ohittivat meidät seuraavalla tehtävärastilla, joka oli suunnistus. Nyt ei tarvinnut ottaa pyörää mukaan! Suunnistus sujui ihan hyvin ja metsän kätköissä oli sitten se odotettu laskeutuminen. Kyseessä oli siis korkea pystysuora kalliojyrkänne, joka mentiin alas kiipeilyvaljailla ja käysillä varustautuneina 90-asteen kulmassa kallioon nähden käppäillen. Itse kallistuin hieman liukkaalla reunalla liikaa alussa, tuloksena se että lajat lähti alta. Tällaisessa tilanteessa sitä horjahtaa niin, että jalat jäävät ylöspäin. Sain siis kokea harvinaisella tavalla, miltä tuntuu roikkua ylösalaisin pystysuoran seinämän yläpäässä. Käsiä hieman hapotteli köydestä puristaminen, mutta ammatimaiset järjestäjät saivat nopeasti varmistusnyörin kireälle niin, että sain korjattua asennon ja matka jatkui alaspäin asianmukaisesti. Asillisesti haimme myös viimeiset rastit juosten ja sitten jälleen fillareilla. Itse kyllä epäilen, että loppumatkasta joku istui välillä tarakalla...

Pyörät hyvästeltiin Kainuun Prikaatin kasarmialueella, jossa oli tarkkuusammuntarasti sekä temppurata! Tämä oli kyllä kisan yksi hauskimmista tehtävistä. Edessä oli siis reilu määrä erilaisia esteitä, joissa piti kiivetä, hyppiä ja ryömiä erilaisten esteiden yli ja ali. Hieman kyllä hapotteli ja jalat tuntui painavilta matkan jatkuessa juosten eteenpäin. Pian saavuimme kaupungin laidalle, jossa edessä oli vielä parcour-suunnistus, joka tarkoitti kuuttatoista rastileimausta puistikkoalueella. Rastit olivat pääasiassa puissa, mutta myös kiipeilytelineeseen ja lyhtypylvääseen oli kiivettävä leimaamaan. Kaikissa puissa ei ollut riittävästi oksia kiipeämiseen, joten testattua tuli myös, millaista on seisoa kaverin hartioilla. Tämän jälkeen jäljellä oli enää yksi labyrinttirasti. Sitten kirmasimme sarjavoittajina torille maaliin! Hieno kisa.

ECR

Kaikenlaista pitää näköjänsä kokeilla, joten löysin itseni tänään Varkauden torilta lenkkivermeissä. Kyseessä oli Sisä-Suomen ensimmäinen esterata-maantiejuoksu eli Extreme City Run. Mukana oli noin 150 henkeä, mukaanlukien mm. kolme bätmäniä. Iso osa joukosta otti siis asian leikin ja rennon huvittelun kannalta, mutta mukana oli kisahenkisiäkin kourallinen. Alkuverryttelyksi oli zumbaa, jonka kierteitä itse lähinnä keskityin ihmettelemään ns. hoomoilasena. Oma verkka oli pari keraa hölkkää korttelin ympäri.

Startti oli torin kulmalta ja sinkaisin eturintamassa liikkeelle. Edellisestä maantiekisasta on pari vuotta aikaa, joten ihan tuoreessa muistissa ei ollut miten hapot pamahtaa lihaksiin hurjien lähtökirmausten jälkeen (nyt muistan). Edessä oli noin 13 km matka, jolla oli 13 estettä. Ensimmäinen näistä oli pienen juoksumatkan päässa ollut jalismaalien yli kiipeily. Osa oli lappeellaan, osa pystyssä, ja yksi hajosi edellä menevien alle. Muuten helppo rasti, mutta kengät takertuivat verkkoon monta kertaa. Sitten juostiin taas, kunnes koitti toinen rasti, jossa noustiin hiekkainen mäki, alitettiin silta ja tultiin alas. Perussettiä.

Matka jatkui tehdasalueille, joissa piti komuta rautahärkkien yli, juosta vähän aikaa ryteikössä ja sitten kontata hetki haketusalueella. Sujui. Sitten oli taas pitkä juoksupätkä. Asfaltti jalkojen alla ja oman lähes maksivauhdin ylläpitäminen ilman leimaustaukoja tuntui kyllä extriimiltä. Unelmoin pehmeästä sammalikosta... Sitten pääsikin vähän jo kastelemaan kopia pieneen virtaan, jonka ylitys oli laskelmien mukaan kuudes este. Tästä matka jatkui hieman miellyttävämmin metsässä olevalla leveällä polulla. Siellä tuli yhdessä mäessä järjestäjien toimesta isoja jumppapalloja vastaan, mutta ne oli helppo väistää. Kivoin este oli seuraava eli kanavan ylitys uimalla, mutta kapeahan se toki oli. Takaisin toiselle puolelle loikittiin ylempää ja siellä kastui enää varpaiden seutu. Sitten juostiin taas... Loppupäässä oli vielä muutama tunneli, joissa oli jotain pieniä esteentapaisia (pahvilaatikkoja, pulleaksi puhallettu mies), joista ei kuitenkaan harmia ollut. Viimeinen este oli palokunnan johtoauto, josta piti mennä ali. Sitten aukesi loppusuora takaisin torille. Rankinta kisassa oli itselle kova alusta. Extreme oli aika kevyttä, mutta pisteet järjestäjille uudenlaisen tapahtuman kehittelystä!