Teppo ja Mara olivat tänään maratonilla Kolilla. Itselle tämä oli toinen tempaisu tuolla "vapauttavan tuskan" 43-kilometrisellä herkkupalalla, Maralle jo kolmas.
Suhtaannuin viime vuotisesta energiavajeesta viisastuneena tankkaukseen erityisellä huolella ja vakavuudella. Kahtena edeltävänä päivänä söin hiilaripitoista ruokaa niin paljon kuin suinkin kykenin, jopa pahoinvoinnin rajamaille saakka loppua kohti. Mutta aamulla ei pahemmin tarvinnutkaan syödä ja lähtökarsinassa löytyi toivottu odottava varpaan vipatus matkaan sinkaisemista odotellessa.
Lähtö oli tänä vuonna porrastettu niin, että miekkoset säntäsivät metsän siimekseen varttia ennen meitä naisia ja duo-sarjaa. Niimpä heti alkuun juostessa huomasin, että sijoitushan näyttää ihan kelvolliselta, edessä oli vain yksi omansarjalainen, joka reilun puolen tunnin kuluttua paljastuikin duosarjalaiseksi.
Tästä riemuissani kimpoilin reippaahkolla askelluksella kohti kierrettävän Herajärven toisessa päässä olevaa Kiviniemeä ja ohittelin rauhallisimmin juoksevia miehiä läjäpäin. Aika harvinaista. Ja hienoja yksilöitä olikin juoksussa, antoivat tietä ystävällisesti ja vielä kannustivat eteenpäin. Tämä olikin maalisuoraa lukuunottamatta reissun mieltäylentävin osuus.
Juuri kun aloin jo vähän epäillä kisan tasoa vedellessäni yksin kärjessä, sain niskaani sen verran sähäkän näköisen juoksijattaren, että arvasin ykkössijan menetetyksi. Parikymmentä minuuttia roikuin vielä perässä, mutta kun heitin mukkelismakkelikset polulle, älysin vaihtaa astetta pienemmälle vaihteelle ja päästää toisen menemään.
Kiviniemessä reilun 15 km jälkeen vettä hörppiessäni vajaan kaksituntisen kohdalla pelkäsin viimevuotisen tavoin seinän tulevan vastaan tämän jälkeen, mutta tossu olikin edelleen syönnillään. Olo oli muuten hieman äklöttävä, sen verran tuli geeliä pumpattua kupuun alkumatalla. Tässä vaiheessa oli kuitenkin selässä ollut juomapussi lopettanut vuotamisensa ja tuntuikin melkoisen kepoiselta selässä. Laskeskelin, että edessä on reilu parituntinen ennen seuraavaa vesipistettä ja toivoin hartaasti selviäväni sinne kuivamatta kasaan.
Paluu Kiviniemestä Kolin suuntaan Ryläyksen Vaaran puolella on matkan ankarinta tarjontaa. Polussa on sekä jyrkkyyttä molempiin suuntiin että runsain mitoin kiviä kompasteltavaksi. Kaikkia nyppylöitä on lähes mahdoton juosta, enemmänkin se on raahautumista ylöspäin polviin nojaten. Alamäissä kurvailin tuolla vielä suunnistajamaisen (puoli)ketterästi. Ja kylläpä tuota "namiskuukkelia" tuntuikin riittävän. Toisaalta, tämän raatamisen loppupäässä alkoi jo suupielet välillä nykiä ylöspäin, kun loppumatka tuntui ajatuksissa jo selvästi lyhemmältä kuin alkumatka ja jalka nousi edelleen paremmin kuin viime vuonna.
Viimeisellä juomapaikalla, noin 35 km paikkeilla, olin neljän tunnin kohdalla. Vesi oli repusta loppu ja kulautin menemään pari mukillista ämpäristä selvitäkseni sillä loppumatkan. Ensin oli edessä 40 min melko tasainen hiekkatieosuus. Siellä oli menossa melkoinen puujalka-armeija, itseni mukaan lukien. Koipia kiristi ja välillä oli pakko pysähtyä venyttelemään. Alamäet menin akuankkana, pyrstö pyöri puolelta toiselle kun heittelin jalkoja sivukautta eteen. Etureisistä ei ollut jäljellä enää mitään. Vaikka tuntuikin jo aika karmaisevalta, niin jotenkin sain itseni ajattua konemaiseen olotilaan ja yksinkertaisuuksissani laskin askelpareja nollasta sataan uudestaan ja uudestaan. Jokaisen satasen loppuun oli vähintään jaksettava hölkällä. Ylämäessä (pienissäkin) tosin juokseminen oli kutakuinkin kidutusta, joten kävelin ne suosiolla.
Sitten muutin tekniikkaa, ja laskin vain kahteenkymmeneen... Viimeiset nousut Kolin huippua lähestyttäessä olivat aikamoista tylytystä, mutta tasaisella juoksin hammasta purren. Tällä loppumatkan itseruoskinnalla oli aika ratkaiseva tekijä siinä, että sain itseni maaliin parikymmentä minuuttia kovempaa kuin viime vuonna ja näin sain myös pidettyä sijoitukseni, joka tosin muuttui perillä kolmenneksi, kun selvisi että miesten lähdössä oli lähtenyt matkaan yksi vauhdikas nainen. Palkintona oli kahvakuula.
Nyt elämä on aika köpöttelyä kun käpälät ei jousta niin sitten mihinkään suuntaan ja istumaankin on heittäydyttävä - ylös pääsee käsien avulla. Mutta ei haittaa yhtään. Ai niin, ruskamaisemat eivä olleet hassummat.
