Kajaanilaiset olivat suunnitelleet syksyn riemuksi kaksipäiväisen seikkailukisan kolmihenkisille joukkueille naisten-, miesten- ja sekasarjassa. Joukkueemme Angry birds kuului noista jälkimmäiseen luokitukseen (2n+m). Startissa Kajaanin torilla oli perjantai-iltapäivänä kymmenisen joukkuetta kutakin laatua. Väki sinkosi liikkeelle prologiin hengästyttävällä vauhdilla ja roikuttelimme itse keskivaiheilla. Suuntana oli Pöllyvaara, jossa käteemme nakattiin suunnistuskartta. Rata oli aika iisi ja hyvällä sykkeellä (hapoilla) jatkoimme sen suoritettuamme Kaupunginlammen rantaan toiseen prologin tehtävään, jossa piti arvailla kaikenlaista ja kun ei arvannut (tiennyt), niin sitten piti käydä pieni ylimääräinen juoksulenkki lammen toisella puolella. Ennen eteenpäinsiirtymistä joukkuetoverit kuljettivat minut vielä ohjeiden mukaan "paareilla" puun ympäri ja sitten juostiin viimeisen leimauksen kautta torilla odottaville pyörille.
Tasapuolisuuden nimissä järjestäjä oli määrännyt kaikille menopeleiksi armeijan yksivaihteiset ja elämää nähneet, polkupyörää erehdyttävästi muistuttavat kapineet. Niillä lähdettiin rullaamaan pohjoisia kangasmaastoja kohti. Ensimmäiselle pyörärastille mennessä annoimme muille joukkueille vähän tasoitusta ajamalla vahingossa noin kilometrin ylimääräisen pätkän. Metkitseviä eroja joukkueiden välille alkoi kuitenkin tulemaan vasta seuraavalla välillä, jossa oli mahdollisuus valita joko pidempi tiepitoinen reitti tai lyhempi reitti, jossa oli enemmän polkua ja nousua. Valitsimme tien ja pääsimme supsikkaasti perille tälle kasirastille, jossa saimme käpäliimme pyöräsuunnistuskartan. Kun katsoi menopeliä ja ympärillä olevaa vaaramaisemaa, niin tilanteessa oli hieman humoristisia piirteitä. Tämän tehtävän aikana ymmärsin, että pyöräsuunnistus voi tarkoittaa myös kaikilla voimilla ylöspäin puskemista tolkuttoman jyrkkää ja risuista vaaranrinnettä pitkin, raahaten pyörää mukana. Oman fillarin voi tällaisissa tilanteissa laittaa olalle, mutta ko. kapine ei siihen massansa ja ulottuvuuksiensa vuoksi taipunut. Noh, nämä on niitä reitinvalintakysymyksiä... Kaikkiaan pyöräsuunnistus sujui meiltä kuitenkin hyvin eli reitinvalinnat osui nappiin ja hiekkaisissa almäissä vihreällä härvelillä kurvailu oli yksi reissun parhaista osista. Ulkonäköönsä nähden härveli oli yllättävän ketterä menopeli siis myös maastopoluilla ja pehmeässä hiekassa.
Pyöräsuunnistus päättyi rastiin, jossa oli erilaisia joukkueella ja yksin suoritettavia pikku tehtäviä. Niistä suoriuduimme ilman sakkominuutteja ja fillarointi takaisin kohti kaupunkia alkoi, nyt siis lähinnä tietä pitkin. Kaupungin nurkalla oli jälleen tekemistä: yhden joukkueesta piti trapetsitaiteilla itsensä kanavan yli ja toisen nousta verkkoa pitkin vedestä hyppytorniin ja loikata XXL-kokoisessa maastopuvussa vitosesta järveen. Näiden jälkeen sitten ajoimme torin kulmalle pyöräparkkiin ja jatkoimme jalan joen ylitykseen, joka tehtiin ison renkaan ja vaijerin avulla käsivoimilla vedättäytymällä vastarannalle. Sitten vielä oli jäljellä pieni, mutta hapokas juoksulenkki sekä rastien etsintää linnanraunioista. Tässä oli lamppukin kaivettava esille. Ensimmäisen päivän maali häämötti tämän tehtävän jälkeen. Tulimme sinne, yllätys, sekasarjan ensimmäisinä.
Vimpelin kisakeskuksen puolijoukkuetelttayön jälkeen starttasimme toiseen päivään jälleen lenkkarit jalassa. Lähtö oli porrastettu niin, että kaikkien sarjojen kärki lähti liikkeelle kahdeksalta ja seuraavat sitten vähän myöhemmin perästä. Prologina oli vaarajuoksu Vimpelillä siimaria pitkin. Tässä sai mukavasti jalat lämpimäksi, kun muutaman kerran tallattiin mäkeä ylös. Sitten lähdettiin nielemään tietä kahden renkaan päällä, nokat kohti etelää. Siirtymä oli aika pitkä, mutta toisella rastilla oli jälleen tehtävä: Pyöriin lisättiin painoa kiinnittämällä niihin autonrenkaita narulla. Sitten ajettiin lenkki ja jatkettin kolmosrastille, josta alkoi melontaosuus. Melomaan lähti kaksi henkeä per joukkue ja kolmas jäi tekemään melonta-aiheista tehtävää rannalle. Puolet piti saada oikein sillä uhalla, että tulee lisälenkki melontaan. Onneksi tieto ja arpaonni kohtasivat ja ärhäkät melojat pääsivät pälkähästä.
Fillarointi jatkui pienten kramppien säestämänä, mutta jatkui kuitenkin. Hiekkatie oli alla ja ensimmäinen perässä tullut miesjoukkue ajoi meistä ohi. Menimme heistä ohi seuraavalla nokkeluustehtävärastilla. Sitten he taas ohittivat meidät seuraavalla tehtävärastilla, joka oli suunnistus. Nyt ei tarvinnut ottaa pyörää mukaan! Suunnistus sujui ihan hyvin ja metsän kätköissä oli sitten se odotettu laskeutuminen. Kyseessä oli siis korkea pystysuora kalliojyrkänne, joka mentiin alas kiipeilyvaljailla ja käysillä varustautuneina 90-asteen kulmassa kallioon nähden käppäillen. Itse kallistuin hieman liukkaalla reunalla liikaa alussa, tuloksena se että lajat lähti alta. Tällaisessa tilanteessa sitä horjahtaa niin, että jalat jäävät ylöspäin. Sain siis kokea harvinaisella tavalla, miltä tuntuu roikkua ylösalaisin pystysuoran seinämän yläpäässä. Käsiä hieman hapotteli köydestä puristaminen, mutta ammatimaiset järjestäjät saivat nopeasti varmistusnyörin kireälle niin, että sain korjattua asennon ja matka jatkui alaspäin asianmukaisesti. Asillisesti haimme myös viimeiset rastit juosten ja sitten jälleen fillareilla. Itse kyllä epäilen, että loppumatkasta joku istui välillä tarakalla...
Pyörät hyvästeltiin Kainuun Prikaatin kasarmialueella, jossa oli tarkkuusammuntarasti sekä temppurata! Tämä oli kyllä kisan yksi hauskimmista tehtävistä. Edessä oli siis reilu määrä erilaisia esteitä, joissa piti kiivetä, hyppiä ja ryömiä erilaisten esteiden yli ja ali. Hieman kyllä hapotteli ja jalat tuntui painavilta matkan jatkuessa juosten eteenpäin. Pian saavuimme kaupungin laidalle, jossa edessä oli vielä parcour-suunnistus, joka tarkoitti kuuttatoista rastileimausta puistikkoalueella. Rastit olivat pääasiassa puissa, mutta myös kiipeilytelineeseen ja lyhtypylvääseen oli kiivettävä leimaamaan. Kaikissa puissa ei ollut riittävästi oksia kiipeämiseen, joten testattua tuli myös, millaista on seisoa kaverin hartioilla. Tämän jälkeen jäljellä oli enää yksi labyrinttirasti. Sitten kirmasimme sarjavoittajina torille maaliin! Hieno kisa.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
lauantai 3. syyskuuta 2011
ECR
Kaikenlaista pitää näköjänsä kokeilla, joten löysin itseni tänään Varkauden torilta lenkkivermeissä. Kyseessä oli Sisä-Suomen ensimmäinen esterata-maantiejuoksu eli Extreme City Run. Mukana oli noin 150 henkeä, mukaanlukien mm. kolme bätmäniä. Iso osa joukosta otti siis asian leikin ja rennon huvittelun kannalta, mutta mukana oli kisahenkisiäkin kourallinen. Alkuverryttelyksi oli zumbaa, jonka kierteitä itse lähinnä keskityin ihmettelemään ns. hoomoilasena. Oma verkka oli pari keraa hölkkää korttelin ympäri.
Startti oli torin kulmalta ja sinkaisin eturintamassa liikkeelle. Edellisestä maantiekisasta on pari vuotta aikaa, joten ihan tuoreessa muistissa ei ollut miten hapot pamahtaa lihaksiin hurjien lähtökirmausten jälkeen (nyt muistan). Edessä oli noin 13 km matka, jolla oli 13 estettä. Ensimmäinen näistä oli pienen juoksumatkan päässa ollut jalismaalien yli kiipeily. Osa oli lappeellaan, osa pystyssä, ja yksi hajosi edellä menevien alle. Muuten helppo rasti, mutta kengät takertuivat verkkoon monta kertaa. Sitten juostiin taas, kunnes koitti toinen rasti, jossa noustiin hiekkainen mäki, alitettiin silta ja tultiin alas. Perussettiä.
Matka jatkui tehdasalueille, joissa piti komuta rautahärkkien yli, juosta vähän aikaa ryteikössä ja sitten kontata hetki haketusalueella. Sujui. Sitten oli taas pitkä juoksupätkä. Asfaltti jalkojen alla ja oman lähes maksivauhdin ylläpitäminen ilman leimaustaukoja tuntui kyllä extriimiltä. Unelmoin pehmeästä sammalikosta... Sitten pääsikin vähän jo kastelemaan kopia pieneen virtaan, jonka ylitys oli laskelmien mukaan kuudes este. Tästä matka jatkui hieman miellyttävämmin metsässä olevalla leveällä polulla. Siellä tuli yhdessä mäessä järjestäjien toimesta isoja jumppapalloja vastaan, mutta ne oli helppo väistää. Kivoin este oli seuraava eli kanavan ylitys uimalla, mutta kapeahan se toki oli. Takaisin toiselle puolelle loikittiin ylempää ja siellä kastui enää varpaiden seutu. Sitten juostiin taas... Loppupäässä oli vielä muutama tunneli, joissa oli jotain pieniä esteentapaisia (pahvilaatikkoja, pulleaksi puhallettu mies), joista ei kuitenkaan harmia ollut. Viimeinen este oli palokunnan johtoauto, josta piti mennä ali. Sitten aukesi loppusuora takaisin torille. Rankinta kisassa oli itselle kova alusta. Extreme oli aika kevyttä, mutta pisteet järjestäjille uudenlaisen tapahtuman kehittelystä!
Startti oli torin kulmalta ja sinkaisin eturintamassa liikkeelle. Edellisestä maantiekisasta on pari vuotta aikaa, joten ihan tuoreessa muistissa ei ollut miten hapot pamahtaa lihaksiin hurjien lähtökirmausten jälkeen (nyt muistan). Edessä oli noin 13 km matka, jolla oli 13 estettä. Ensimmäinen näistä oli pienen juoksumatkan päässa ollut jalismaalien yli kiipeily. Osa oli lappeellaan, osa pystyssä, ja yksi hajosi edellä menevien alle. Muuten helppo rasti, mutta kengät takertuivat verkkoon monta kertaa. Sitten juostiin taas, kunnes koitti toinen rasti, jossa noustiin hiekkainen mäki, alitettiin silta ja tultiin alas. Perussettiä.
Matka jatkui tehdasalueille, joissa piti komuta rautahärkkien yli, juosta vähän aikaa ryteikössä ja sitten kontata hetki haketusalueella. Sujui. Sitten oli taas pitkä juoksupätkä. Asfaltti jalkojen alla ja oman lähes maksivauhdin ylläpitäminen ilman leimaustaukoja tuntui kyllä extriimiltä. Unelmoin pehmeästä sammalikosta... Sitten pääsikin vähän jo kastelemaan kopia pieneen virtaan, jonka ylitys oli laskelmien mukaan kuudes este. Tästä matka jatkui hieman miellyttävämmin metsässä olevalla leveällä polulla. Siellä tuli yhdessä mäessä järjestäjien toimesta isoja jumppapalloja vastaan, mutta ne oli helppo väistää. Kivoin este oli seuraava eli kanavan ylitys uimalla, mutta kapeahan se toki oli. Takaisin toiselle puolelle loikittiin ylempää ja siellä kastui enää varpaiden seutu. Sitten juostiin taas... Loppupäässä oli vielä muutama tunneli, joissa oli jotain pieniä esteentapaisia (pahvilaatikkoja, pulleaksi puhallettu mies), joista ei kuitenkaan harmia ollut. Viimeinen este oli palokunnan johtoauto, josta piti mennä ali. Sitten aukesi loppusuora takaisin torille. Rankinta kisassa oli itselle kova alusta. Extreme oli aika kevyttä, mutta pisteet järjestäjille uudenlaisen tapahtuman kehittelystä!
lauantai 27. elokuuta 2011
Ursak II
Kesän toinen Ursak-seikkailu järjestettiin Outokummun Särkiselällä. Kisa starttasi aamuyhdeksältä ja aikaa reippailuun oli yhdeksän tuntia. Ensimäinen tehtävä oli partiosuunnistus yhdellä kartalla. Itse kävin pari rastia läheltä ilman karttaa, kun taas Markus juoksi kartan kanssa kolme rastia. Jouduin vähän odottelemaan lähtöalueella, mutta päästiin kuitenkin seuraavalle osuudelle melko pian kahden muun samalla radalla olevan joukkueen perään.
Ensimmäinen varsinainen osuus oli 6,5 km suunnistus, jossa osalle rasteja pääsi vain vettä pitkin. Tätä varten päällä oli pelastusliivit ja kainalossa uimapatja. Ensimmäinen pulahdus olikin jo ykkösrastille mennessä. Aurinko paistoi ja vesi oli lämmintä, joten uimapatjaliirailu oli ihan hupia. Olkapäissä tosin hieman hapotteli kauhominen. Saavutettiin edellä menneet joukkueet toiselle saarirastille mennessä. Uimapatjauiminen ja kangasjuoksu jatkui vielä kolmen rastin verran, jonka jälkeen palattiin lähtöalueelle. Yksi pieni, 5-10 min, virhe tuli tällä osuudella suunnistuksessa. Juoksu olisi ollut nopeampaa ilman patjoja, mutta uinti oli nopeampaa ja hauskempaa patjojen kera.
Kisan toinen osuus oli 9 km melonta. Ensimmäisellä rastilla, Jaakonkivellä olimme jälleen samaan aikaan muiden joukkueiden kanssa, samoin toiselle rastille mennessä ylityspaikalla olimme kaikki samassa läjässä. Kakkosen jälkeen kanootti piti kuljettaa Valkeisensärkkien yli, rinnettä ylös ja alas. Lisäksi matkalla oli huvikalastusalue, jonka verkkojen takia oli maastouduttava kahteen kertaan, myös paluumatkalla kolmoselta. Neljännelle rastille mennessä otimme vähän keulaa muihin, joka kuitenkin suli lopussa ja muut kauhoivat ohi. Rannalta nappaamassamme kanootissa oli nimittäin penkit väärinpäin ja loppumatkasta alkoi olla vähän puutunut olo kököttämisestä. Toinen vaihtoehto on, että melottiin koko matka kanootti väärinpäin.
Kolmannelle osuudelle lähdettiin fillareilla. Reitinvalinta ensimmäiselle rastille oli huono ja jouduimme taluttamaan ja kantamaankin pyöriä kapealla ja vaikella polulla. Aikaa kului. Pitkälle kakkosvälille lähtiessä näimme kuitenkin naisjoukkueen ja lopulta saavutimme myös toisen sekajoukkueen. Lähestyimme siis kakkosta keulilla, mutta kohtaloksi koitui maastoväli. Tien loputtua kuljettiin pyörien kanssa hakkuulla, josta tulimme suolle. Suon jälkeen oli vähän peitteisempi mäennyppylä, maisema johon Markus hävisi. Siinä sitten pusikossa ilman karttaa ja puhelinta nojasin pyörään ja söin eväitä. Noin vartin ja pienen huutelun jälkeen löysimme toisemme ja totesimme, että näin ei voi käydä uudestaan... Muut joukkueet olivat menneet tällä välin ohi ja jatkoimme matkaa hetken vähän rauhallisemmin. Kolmannelle rastille sai ajaa pienimmällä vaihteella tolkuttomalta tuntuneen matkan. Ylhäällä oli ohje leimata rasti vaaran länsilaidalla. Taas oli siis edessä pyöränkantokeikka. Täällä syötiin kesän parhaat mustikat.
Pyöräosuuden neljäs rasti oli sijoitettu Rauvanvaaran huipulle, eli taas pääsi polkemaan ylämäkeä. Tästä alkoi quest-tehtävä, jossa saatiin jokaisella rastilla ohje seuraavalle rastille. Ensimmäinen rasti oli Maarianvaaran laskettelukeskuksen suksivuokraamon vieressä. Sinne kun kuljimme fillarit kainalossa ensin puskan läpi ja sitten hissilinjaa pitkin pyöräkengillä liukastellen, hoksasimme, että tähän tehtävään EI pitänyt ottaa pyöriä mukaan. Myöhemmin selvisi, että moni muu oli tehnyt saman virheen... Jätimme pyörät alas ja vaihdoimme maastokengät. Alhaalla oli merkattu seuraava rasti, joka oli rinteen yläpäässä. Puskettuamme rinteen takaisin ylös, suunnistimme vielä kaksi rastia pitkin-poikin vaaraa. Täällä vastaan tuli myös naisjoukkue, mutta toinen sekajoukkue oli karannut jo. Questin suoritettuamme polkaisimme viidennelle rastille, jossa tapasimme Karsu-Ukot, jotka katosivat nopeasti rastin jälkeen horisonttiin. Kuudennelle pyörärastille mennessä ajoimme oikean risteyksen ohi ja näin tuli sitten yksi ylimääräinen vaara huiputettua... Myös rasti oli jälleen vaaran huipulla ja loppumatkasta sai jalkautua kuusikkoon. Rasti löytyi suuntavaistolla ja sitten olikin jo vähän kiire maaliin kellon lähestyessä kuutta. Poljimme reippaasti ja matka oli onneksi alamäkipainotteista. Maalissa odotti vielä yksi pikku uintitehtävä, jonka jälkeen pääsi hoitamaan karjuvaa nälkää. Pienistä vastoinkäymisistä ja viimeiselle osuudelle ehtimättömyydestä huolimatta oli taas ihan huippureissu!
Ensimmäinen varsinainen osuus oli 6,5 km suunnistus, jossa osalle rasteja pääsi vain vettä pitkin. Tätä varten päällä oli pelastusliivit ja kainalossa uimapatja. Ensimmäinen pulahdus olikin jo ykkösrastille mennessä. Aurinko paistoi ja vesi oli lämmintä, joten uimapatjaliirailu oli ihan hupia. Olkapäissä tosin hieman hapotteli kauhominen. Saavutettiin edellä menneet joukkueet toiselle saarirastille mennessä. Uimapatjauiminen ja kangasjuoksu jatkui vielä kolmen rastin verran, jonka jälkeen palattiin lähtöalueelle. Yksi pieni, 5-10 min, virhe tuli tällä osuudella suunnistuksessa. Juoksu olisi ollut nopeampaa ilman patjoja, mutta uinti oli nopeampaa ja hauskempaa patjojen kera.
Kisan toinen osuus oli 9 km melonta. Ensimmäisellä rastilla, Jaakonkivellä olimme jälleen samaan aikaan muiden joukkueiden kanssa, samoin toiselle rastille mennessä ylityspaikalla olimme kaikki samassa läjässä. Kakkosen jälkeen kanootti piti kuljettaa Valkeisensärkkien yli, rinnettä ylös ja alas. Lisäksi matkalla oli huvikalastusalue, jonka verkkojen takia oli maastouduttava kahteen kertaan, myös paluumatkalla kolmoselta. Neljännelle rastille mennessä otimme vähän keulaa muihin, joka kuitenkin suli lopussa ja muut kauhoivat ohi. Rannalta nappaamassamme kanootissa oli nimittäin penkit väärinpäin ja loppumatkasta alkoi olla vähän puutunut olo kököttämisestä. Toinen vaihtoehto on, että melottiin koko matka kanootti väärinpäin.
Kolmannelle osuudelle lähdettiin fillareilla. Reitinvalinta ensimmäiselle rastille oli huono ja jouduimme taluttamaan ja kantamaankin pyöriä kapealla ja vaikella polulla. Aikaa kului. Pitkälle kakkosvälille lähtiessä näimme kuitenkin naisjoukkueen ja lopulta saavutimme myös toisen sekajoukkueen. Lähestyimme siis kakkosta keulilla, mutta kohtaloksi koitui maastoväli. Tien loputtua kuljettiin pyörien kanssa hakkuulla, josta tulimme suolle. Suon jälkeen oli vähän peitteisempi mäennyppylä, maisema johon Markus hävisi. Siinä sitten pusikossa ilman karttaa ja puhelinta nojasin pyörään ja söin eväitä. Noin vartin ja pienen huutelun jälkeen löysimme toisemme ja totesimme, että näin ei voi käydä uudestaan... Muut joukkueet olivat menneet tällä välin ohi ja jatkoimme matkaa hetken vähän rauhallisemmin. Kolmannelle rastille sai ajaa pienimmällä vaihteella tolkuttomalta tuntuneen matkan. Ylhäällä oli ohje leimata rasti vaaran länsilaidalla. Taas oli siis edessä pyöränkantokeikka. Täällä syötiin kesän parhaat mustikat.
Pyöräosuuden neljäs rasti oli sijoitettu Rauvanvaaran huipulle, eli taas pääsi polkemaan ylämäkeä. Tästä alkoi quest-tehtävä, jossa saatiin jokaisella rastilla ohje seuraavalle rastille. Ensimmäinen rasti oli Maarianvaaran laskettelukeskuksen suksivuokraamon vieressä. Sinne kun kuljimme fillarit kainalossa ensin puskan läpi ja sitten hissilinjaa pitkin pyöräkengillä liukastellen, hoksasimme, että tähän tehtävään EI pitänyt ottaa pyöriä mukaan. Myöhemmin selvisi, että moni muu oli tehnyt saman virheen... Jätimme pyörät alas ja vaihdoimme maastokengät. Alhaalla oli merkattu seuraava rasti, joka oli rinteen yläpäässä. Puskettuamme rinteen takaisin ylös, suunnistimme vielä kaksi rastia pitkin-poikin vaaraa. Täällä vastaan tuli myös naisjoukkue, mutta toinen sekajoukkue oli karannut jo. Questin suoritettuamme polkaisimme viidennelle rastille, jossa tapasimme Karsu-Ukot, jotka katosivat nopeasti rastin jälkeen horisonttiin. Kuudennelle pyörärastille mennessä ajoimme oikean risteyksen ohi ja näin tuli sitten yksi ylimääräinen vaara huiputettua... Myös rasti oli jälleen vaaran huipulla ja loppumatkasta sai jalkautua kuusikkoon. Rasti löytyi suuntavaistolla ja sitten olikin jo vähän kiire maaliin kellon lähestyessä kuutta. Poljimme reippaasti ja matka oli onneksi alamäkipainotteista. Maalissa odotti vielä yksi pikku uintitehtävä, jonka jälkeen pääsi hoitamaan karjuvaa nälkää. Pienistä vastoinkäymisistä ja viimeiselle osuudelle ehtimättömyydestä huolimatta oli taas ihan huippureissu!
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Rokua Geopark 24h Xtreme Challenge
Ajatus tällaiseen päättömään kisaan osallistumisesta lähti itämään maaliskuisen X-wiiman jälkeisessä saunassa, jutustellessa hieman kokeeneempien seikkilijattarien kanssa. Noin työpäivän pituisia seikkailukisoja on takana jo useampia, joten tuumailin, että pitkää kisaa voisi testata ilman sijoitustavoitteita. Joukkueen toinen seikkailija löytyi helposti kotoa ja kolmas saatiin myöntymään mukaan teekupposen ääressä hieman myöhemmin.
Kaikille 24h seikkailu oli ensimmäinen, joten alkukesän aikana me joukkueen naispuoleiset totuteltiin pitkään juoksuun noin 8h rogainingissa. Valvomisen harjoiteltiin puolestaan Jukolan yöosuuksilla ja lisäksi tehtiin yksi noin 10h valmisteleva monilajiharjoitus. Heinäkuun alussa sukkuloitiin Kuhmon KRV:llä ja Lohjan Fin5:lla. Challengea edeltävän viikon otin vastapainoksi lepäilyn ja tankkailun kannalta ja lähdössä olikin letkeä ja hiilareilla täyteendumpattu olo.
Kisa alkoi perjantaina 22.7. puoliltapäivin prologilla, jonka ensimmäinen tehtävä oli etsiä vastinparit paperilla annetuille karttapaloille kisakeskuksena toimineen Rokua Health&Span pihapiirissä ja viereisessä lammessa sijanneilta rasteilta. Sitten siirryttiin rullaluistellen muutaman kilometrin päähän Rokuanhoville, jossa saatiin kouraan 6 km suppapitoinen suunnistuskartta. Maasto oli miellyttävää, avointa jäkäläkangasta ja suunnistus joukkueemme Poroveden Pyllähdyksen vahvuus, joten tämä osuus sujui supsikkaasti. Prologi päättyi kun olimme luistelleet takaisin kisakeskukseen. Aikaa oli tässä vaiheessa kulunut pari tuntia.
Kilpailun ensimmäinen varsinainen osuus sisälsi maastopyöräilyä, coasteeringia, melontaa ja toistamiseen pyöräilyä. Pyöräosuuksilla oli sekä tietä, kangasta että suo- ja pusikkopolkuja. Yksi rasti haettiin poikkeuksellisesti kapeaa jokea pitkin kahlaamalla. Pääsimme käväisemään yhdellä rastilla myös Lauri Laurinpoika Räisäsen 1585 keskelle pusikkoa rakentamalla pakopirtillä. Pyöräosuuteen kuului ensimmäinen quest-tehtävä, joka oli isoon suppaan rakennetussa Ahmaksen kalevalaisessa perinnekylässä. Säntäilimme kylässä päättöminä etsien sinne kiinnitettyjä kirjaimia. Noin 10 min jälkeen olimme selvittäneet sinne kätketyn avainsanan ”Ahmas” ja jatkoimme matkaa virkistävässä vesisateessa.
Saavuimme pyöräosuudelta Utajärven urheilukentälle noin kuuden aikoihin. Matka jatkui tästä jalan, pelastusliiveillä varustettuina. Coasteeringin rastit oli ripoteltu niin, että saimme ylittää kylän tuntumassa ollutta Oulu- ja Putaalanjokea tiheään tahtiin. Totesimme reitillä, että joissa oli jyrkkäreunaisia, kivikkoisia rantoja, joista kivenmurikat molskahtelivat veteen niin laskeutuessa kuin noustessakin. Yhden läheltäpiti-tilanteen jälkeen valittiin ylityspaikat hieman loivemmista kohdista, vaikka se tarkoitti lisämatkaa juoksuun.
Muutaman tunnin coasteerauksen jälkeen saavuimme Merilän kartanolle, josta valitsimme kanootin ja siirryimme vesille. Kanoottia oli tosin välillä kuljetettava kantamalla maitse. Kolmestaan melominen oli uusi kokemus, mutta jonkinlaisella siksakilla päästiin eteenpäin kuitenkin. Neljänellä melontarastilla oli toinen quest-tehtävä: Kiipeä köyttä pitkin kanjonista arviolta 5m korkuiselle jyrkänteelle ja loikkaa alas jokeen. Itse tein tällä questilla loikan lisäksi myös äänenavauksen. Tämän jälkeen saimme monen muun joukkueen tavoin ensimmäisen cut-offin eli reitiltämme poistettiin neljä melontarastia ja suuntasimme inkkarin kohti viimeistä rastia ja rantautumista. Kanootti piti vielä kantaa Utajärven keskustan halki ennen kuin pääsimme jälleen pyörien selkään.
Fillarointi takaisin kisakeskukseen tapahtui yön pimeimpinä tunteina ensin n. 10 km pitkälti soista polkua ja myöhemmin tietä pitkin. Polulla totesin lamppuvalintani heikkouden, polku oli vallan epäselvä eturenkaan edessä ja teinkin useamman maastoutumisen tällä osuudella, mutta polun lisäksi pehmeitä oli onneksi myös mättäät sen reunalla. Tässä vaiheessa reitistämme leikattiin kaksi rastia ja vältimme vielä vetisemmän Luomassuon ylityksen. Vaihtoon saavuimme aamuyön tunteina ja tässä vaiheessa oli tankattava reilusti ja kaikki vaatteet meni vaihtoon. Aikaa kului hieman liikaa.
Kisan toinen osuus alkoi ehkä noin tunnin rullailulla pitkin autioita teitä auringonnousussa kohti Kylmälän kappelia, jossa saimme järjestäjien tarjoaman aamuyön ”lounaan”. Siitä matka jatkui edelleen luistellen kohti ratamestarin erikoista eli reissun mehevintä rastia. Luistimet, suojat ja kypärät sörkkäiltiin hieman jo väsymyksen painamina reppuihin ja lähdettiin ensin taivaltamaan noin 4 km suoraa, pitkin tasaista koivua kasvavaa kosteikkoa. Vähemmän mielenkiintoinen oli tuo osuus: koko aikana maisema ei vaihtunut yhtään. Sitten ylitimme pienen joen. Tällä kertaa ei ollut päällä pelastusliivejä ja veteen loikatessa hieman väsynyt pää totesi, että rullaluistinreppu yrittää puskea päätä pinnan alle. Tästä pinnallapysymiskamppailusta saadulla adrenaliiniruiskeella sitten jaksoikin tarpoa suossa eteenpäin, kunnes saavuttiin karmeimpaan jorpakkoon, missä tähän mennessä olen ollut.
Jorpakon maastotyyppiä on vähän vaikea kuvailla, mutta vettä siinä ainakin oli paljon, samoin vesihämähäkkejä. Jorpakko oli pohjaltaan hyvin epätasainen ja vesi ylsi välillä kainaloihin asti. Seassa kasvoi heinätuppuja ja joitain kämäisiä pajuja siellä täällä. Kaikki mihin koskin, alkoi vajota nopeasti eli mistään ei oikein saanut kunnon otetta. Rullisreppu toi tällekin osuudelle ihan omanlaisensa lisämausteen. Joukkuetoverit survoivat eteenpäin jorpakossa kuin eläimet. Jos muistan oikein, niin tässä vaiheessa saatoin hieman avautua… Lopulta pohja hävisi kokonaan ja oli uitava eteenpäin. Tässä vaiheessa kuitenkin oli jo vähän puita näkyvissä, joten myös hieman pitävämpää maata oli tiedossa. Jorpakosta matka jatkui siis tavanomaisena suorämpimisenä rastille ja myös seuraavaa kohti. Aamuyön tunteina joukkueessamme oli hieman hankalia hetkiä mm. ihan kävelemisen että palelun ja jälleen yhden joen ylittämisen kanssa. Selvittiin kuitenkin eteenpäin, kun vaihtoehtojakaan ei paljon ollut.
Lopulta aamutuimaan päästiin takaisin tienlaitaan ja rullilla kohti seuraavaa questia, joka oli laskeutuminen vesitornista köyttä pitkin. Pääsimme kuitenkin vaan katsomaan muutaman muun laskeutumista, koska quest suljettiin nenämme edessä. Sitten jatkettiin jälleen rullikset selässä matkaa, nyt jälleen Rokuan kankailla. Keskipäivän lähestyessä, noin vuorokauden kohdalla aurinko alkoi lämmittä ja kroppa hyytyä, väsy painoi, kengät hiersivät jalkoja ja rullisreppu painoi hartioita. Syvässä hiljaisuudessa siis käpsimme pitkin kangasta. Päässä ei tapahtunut juuri mitään. Loppumatkan tulin lopulta sukkasillaan, koska kengät jalassa taivallus oli todella tuskaista. Muurahaisilla sen sijaan oli vikkelät askeleet pitkin kinttuja.
Lopulta siirryimme vielä rullien päälle ja meno tuntui taapertamisen jälkeen yllättävän hyvältä. Vaihtopaikalla tiemme kuitenkin katkesi, koska viimeinen, maastopyöräilyä ja laskeutumista sisältävä osuus suljettiin meiltä ja ainakin kolmelta vaihtoon samoihin aikoihin tulleelta joukkueelta jälleen nenän edestä. Olo oli kuitenkin sen verran kuollut, että kovin paljon tämä ei harmittanut. Tavoitteenahan kisassa oli mennä niin pitkälle kuin jaksetaan ja lopputuloksena oli, että jaksettiin mennä niin pitkälle kuin päästiin! Kannatti lähteä. Jos lähtee uudelleen, niin kannattaa treenata.
Kisan sivut: http://www.rokua.com/geopark_challenge
Kuvia by Tapani Launonen: http://www.flickr.com/photos/74330/sets/72157626972973740/
Kaikille 24h seikkailu oli ensimmäinen, joten alkukesän aikana me joukkueen naispuoleiset totuteltiin pitkään juoksuun noin 8h rogainingissa. Valvomisen harjoiteltiin puolestaan Jukolan yöosuuksilla ja lisäksi tehtiin yksi noin 10h valmisteleva monilajiharjoitus. Heinäkuun alussa sukkuloitiin Kuhmon KRV:llä ja Lohjan Fin5:lla. Challengea edeltävän viikon otin vastapainoksi lepäilyn ja tankkailun kannalta ja lähdössä olikin letkeä ja hiilareilla täyteendumpattu olo.
Kisa alkoi perjantaina 22.7. puoliltapäivin prologilla, jonka ensimmäinen tehtävä oli etsiä vastinparit paperilla annetuille karttapaloille kisakeskuksena toimineen Rokua Health&Span pihapiirissä ja viereisessä lammessa sijanneilta rasteilta. Sitten siirryttiin rullaluistellen muutaman kilometrin päähän Rokuanhoville, jossa saatiin kouraan 6 km suppapitoinen suunnistuskartta. Maasto oli miellyttävää, avointa jäkäläkangasta ja suunnistus joukkueemme Poroveden Pyllähdyksen vahvuus, joten tämä osuus sujui supsikkaasti. Prologi päättyi kun olimme luistelleet takaisin kisakeskukseen. Aikaa oli tässä vaiheessa kulunut pari tuntia.
Kilpailun ensimmäinen varsinainen osuus sisälsi maastopyöräilyä, coasteeringia, melontaa ja toistamiseen pyöräilyä. Pyöräosuuksilla oli sekä tietä, kangasta että suo- ja pusikkopolkuja. Yksi rasti haettiin poikkeuksellisesti kapeaa jokea pitkin kahlaamalla. Pääsimme käväisemään yhdellä rastilla myös Lauri Laurinpoika Räisäsen 1585 keskelle pusikkoa rakentamalla pakopirtillä. Pyöräosuuteen kuului ensimmäinen quest-tehtävä, joka oli isoon suppaan rakennetussa Ahmaksen kalevalaisessa perinnekylässä. Säntäilimme kylässä päättöminä etsien sinne kiinnitettyjä kirjaimia. Noin 10 min jälkeen olimme selvittäneet sinne kätketyn avainsanan ”Ahmas” ja jatkoimme matkaa virkistävässä vesisateessa.
Saavuimme pyöräosuudelta Utajärven urheilukentälle noin kuuden aikoihin. Matka jatkui tästä jalan, pelastusliiveillä varustettuina. Coasteeringin rastit oli ripoteltu niin, että saimme ylittää kylän tuntumassa ollutta Oulu- ja Putaalanjokea tiheään tahtiin. Totesimme reitillä, että joissa oli jyrkkäreunaisia, kivikkoisia rantoja, joista kivenmurikat molskahtelivat veteen niin laskeutuessa kuin noustessakin. Yhden läheltäpiti-tilanteen jälkeen valittiin ylityspaikat hieman loivemmista kohdista, vaikka se tarkoitti lisämatkaa juoksuun.
Muutaman tunnin coasteerauksen jälkeen saavuimme Merilän kartanolle, josta valitsimme kanootin ja siirryimme vesille. Kanoottia oli tosin välillä kuljetettava kantamalla maitse. Kolmestaan melominen oli uusi kokemus, mutta jonkinlaisella siksakilla päästiin eteenpäin kuitenkin. Neljänellä melontarastilla oli toinen quest-tehtävä: Kiipeä köyttä pitkin kanjonista arviolta 5m korkuiselle jyrkänteelle ja loikkaa alas jokeen. Itse tein tällä questilla loikan lisäksi myös äänenavauksen. Tämän jälkeen saimme monen muun joukkueen tavoin ensimmäisen cut-offin eli reitiltämme poistettiin neljä melontarastia ja suuntasimme inkkarin kohti viimeistä rastia ja rantautumista. Kanootti piti vielä kantaa Utajärven keskustan halki ennen kuin pääsimme jälleen pyörien selkään.
Fillarointi takaisin kisakeskukseen tapahtui yön pimeimpinä tunteina ensin n. 10 km pitkälti soista polkua ja myöhemmin tietä pitkin. Polulla totesin lamppuvalintani heikkouden, polku oli vallan epäselvä eturenkaan edessä ja teinkin useamman maastoutumisen tällä osuudella, mutta polun lisäksi pehmeitä oli onneksi myös mättäät sen reunalla. Tässä vaiheessa reitistämme leikattiin kaksi rastia ja vältimme vielä vetisemmän Luomassuon ylityksen. Vaihtoon saavuimme aamuyön tunteina ja tässä vaiheessa oli tankattava reilusti ja kaikki vaatteet meni vaihtoon. Aikaa kului hieman liikaa.
Kisan toinen osuus alkoi ehkä noin tunnin rullailulla pitkin autioita teitä auringonnousussa kohti Kylmälän kappelia, jossa saimme järjestäjien tarjoaman aamuyön ”lounaan”. Siitä matka jatkui edelleen luistellen kohti ratamestarin erikoista eli reissun mehevintä rastia. Luistimet, suojat ja kypärät sörkkäiltiin hieman jo väsymyksen painamina reppuihin ja lähdettiin ensin taivaltamaan noin 4 km suoraa, pitkin tasaista koivua kasvavaa kosteikkoa. Vähemmän mielenkiintoinen oli tuo osuus: koko aikana maisema ei vaihtunut yhtään. Sitten ylitimme pienen joen. Tällä kertaa ei ollut päällä pelastusliivejä ja veteen loikatessa hieman väsynyt pää totesi, että rullaluistinreppu yrittää puskea päätä pinnan alle. Tästä pinnallapysymiskamppailusta saadulla adrenaliiniruiskeella sitten jaksoikin tarpoa suossa eteenpäin, kunnes saavuttiin karmeimpaan jorpakkoon, missä tähän mennessä olen ollut.
Jorpakon maastotyyppiä on vähän vaikea kuvailla, mutta vettä siinä ainakin oli paljon, samoin vesihämähäkkejä. Jorpakko oli pohjaltaan hyvin epätasainen ja vesi ylsi välillä kainaloihin asti. Seassa kasvoi heinätuppuja ja joitain kämäisiä pajuja siellä täällä. Kaikki mihin koskin, alkoi vajota nopeasti eli mistään ei oikein saanut kunnon otetta. Rullisreppu toi tällekin osuudelle ihan omanlaisensa lisämausteen. Joukkuetoverit survoivat eteenpäin jorpakossa kuin eläimet. Jos muistan oikein, niin tässä vaiheessa saatoin hieman avautua… Lopulta pohja hävisi kokonaan ja oli uitava eteenpäin. Tässä vaiheessa kuitenkin oli jo vähän puita näkyvissä, joten myös hieman pitävämpää maata oli tiedossa. Jorpakosta matka jatkui siis tavanomaisena suorämpimisenä rastille ja myös seuraavaa kohti. Aamuyön tunteina joukkueessamme oli hieman hankalia hetkiä mm. ihan kävelemisen että palelun ja jälleen yhden joen ylittämisen kanssa. Selvittiin kuitenkin eteenpäin, kun vaihtoehtojakaan ei paljon ollut.
Lopulta aamutuimaan päästiin takaisin tienlaitaan ja rullilla kohti seuraavaa questia, joka oli laskeutuminen vesitornista köyttä pitkin. Pääsimme kuitenkin vaan katsomaan muutaman muun laskeutumista, koska quest suljettiin nenämme edessä. Sitten jatkettiin jälleen rullikset selässä matkaa, nyt jälleen Rokuan kankailla. Keskipäivän lähestyessä, noin vuorokauden kohdalla aurinko alkoi lämmittä ja kroppa hyytyä, väsy painoi, kengät hiersivät jalkoja ja rullisreppu painoi hartioita. Syvässä hiljaisuudessa siis käpsimme pitkin kangasta. Päässä ei tapahtunut juuri mitään. Loppumatkan tulin lopulta sukkasillaan, koska kengät jalassa taivallus oli todella tuskaista. Muurahaisilla sen sijaan oli vikkelät askeleet pitkin kinttuja.
Lopulta siirryimme vielä rullien päälle ja meno tuntui taapertamisen jälkeen yllättävän hyvältä. Vaihtopaikalla tiemme kuitenkin katkesi, koska viimeinen, maastopyöräilyä ja laskeutumista sisältävä osuus suljettiin meiltä ja ainakin kolmelta vaihtoon samoihin aikoihin tulleelta joukkueelta jälleen nenän edestä. Olo oli kuitenkin sen verran kuollut, että kovin paljon tämä ei harmittanut. Tavoitteenahan kisassa oli mennä niin pitkälle kuin jaksetaan ja lopputuloksena oli, että jaksettiin mennä niin pitkälle kuin päästiin! Kannatti lähteä. Jos lähtee uudelleen, niin kannattaa treenata.
Kisan sivut: http://www.rokua.com/geopark_challenge
Kuvia by Tapani Launonen: http://www.flickr.com/photos/74330/sets/72157626972973740/
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Sawo Rogaining
Savon Suunta järjesti eilen Joroisissa Rogaining-kisan. Tämä oli itselle ensimmäinen laatuaan, vaikka jotain pienempiä rogupätkiä on tullut juoksenneltua seikkailukisoissa. Osallistuttiin neljän hengen joukolla 8-tunnin sarjaan. Ideana oli siis leimata maastossa rasteja vapaavalintaisessa järjestyksessä niin paljon kuin tuohon aikaan ehtii. Rastipisteistä sai enemmän pisteitä, mitä kauempana ja vaikeampia ne olivat.
Kisa alkoi aamupäivällä yhdentoista aikaan. Tätä ennen oltiin tehty omasta mielestämme ihan kelvollinen reittisuunnitelma. Hankaluutena oli, että etenemisnopeutta oli vaikeaa etukäteen ennustaa johtuen osittain maastosta, osittain reissun pituudesta. Karttoja (1:20000) oli vain kaksi kappaletta ja ne todettiin huojentavan hyvälaatuisiksi.
Startin jälkeen lähdettiin ensin jolkuttelemaan maastoltaan haastavammalle kartalle, koska siellä vaikutti olevan enemmän pisteitä jaossa. Heti kolmas rasti olikin kunnon pusikon takana kiintopisteettömässä maastossa, jossa oli käytännössä edettävä suunnalla. Kaikkien hämmästykseksi tultiin rastille vallan suoraan. Käytännössä vedettiin tästä eteenpäinkin suurin osa rastiväleistä melko suoraan ja oikoen metsien kautta, ansiokkaiden suunnistajien ansiosta. Tieosuuttakin oli melko paljon ja niillä maastokenkien valinta nastareiden sijaan osoittautui oikeaksi ratkaisuksi.
Ensimmäisellä kartalla oli muutamia melkoisen kosteita paikkoja, joissa eteneminen oli varsin hidasta. Leveitä ojia/kanavia oli myös. Niistä yksi ylitettiin tuon jorpakon yli kaatunutta puuta pitkin taiteillen ja yksi uimalla. Sinne jäi talviturkki. Näiden jälkeen satunnaiset sadekuurot ei enää tuntuneet juuri miltään.
Ensimmäisen kartan loppupuolella saatiin muutaman kilometrin ajaksi joukkueeseen vahvistusta, kun iloinen pystykorva liittyi joukkoommme. Koira oli ihan tohkeissaan jolkutellessaan ja loikkiessaan kanssamme metsässä :) Kartan loppupuolella oli sitten kilometrikaupalla tiejuoksua, joka tuntui kieltämättä aika puuduttavalta.
Huoltopisteessä oltiin noin viiden tunnin kohdalla. Olo oli kohtuullinen, mutta nälkä huijasi vetäisemään vähän liian paljon pöperöä kupuun ja sitä kaduin sitten loppumatkan... Toisella kartalla oli melko paljon tietä juostavaksi, reitillä joka sitten valittiin lopulta kuljettavaksi. Käytännössä reitinvalinta vahvistui vasta matkanvarrella, koska maaliin oli ehdittävä alle 8 tunnin sakkopisteiden/hylkäämisen uhalla. Tässä maastossa tavattiin myös yksi "kyyrme", joka ei kuitenkaan meitä syönyt.
Pientä väsymyksen aiheuttamaa haparointia oli loppumatkalla havaittavissa, mutta onneksi hoksattiin vielä tehdä yksi pieni koukku lopussa ja hakea ne pisteet, joilla noustiin viidenneltä sijalta neljänneksi kokonaiskilpailussa, kahdestatoista 8-tunnin joukkueesta. Maalissa oltiin 7,5-tunnin aikaan, 51,8 km jälkeen ja omalta osalta ainakin melkoisen poikkinaisena, mutta yhtä hienoa kokemusta rikkaampana!
Kisa alkoi aamupäivällä yhdentoista aikaan. Tätä ennen oltiin tehty omasta mielestämme ihan kelvollinen reittisuunnitelma. Hankaluutena oli, että etenemisnopeutta oli vaikeaa etukäteen ennustaa johtuen osittain maastosta, osittain reissun pituudesta. Karttoja (1:20000) oli vain kaksi kappaletta ja ne todettiin huojentavan hyvälaatuisiksi.
Startin jälkeen lähdettiin ensin jolkuttelemaan maastoltaan haastavammalle kartalle, koska siellä vaikutti olevan enemmän pisteitä jaossa. Heti kolmas rasti olikin kunnon pusikon takana kiintopisteettömässä maastossa, jossa oli käytännössä edettävä suunnalla. Kaikkien hämmästykseksi tultiin rastille vallan suoraan. Käytännössä vedettiin tästä eteenpäinkin suurin osa rastiväleistä melko suoraan ja oikoen metsien kautta, ansiokkaiden suunnistajien ansiosta. Tieosuuttakin oli melko paljon ja niillä maastokenkien valinta nastareiden sijaan osoittautui oikeaksi ratkaisuksi.
Ensimmäisellä kartalla oli muutamia melkoisen kosteita paikkoja, joissa eteneminen oli varsin hidasta. Leveitä ojia/kanavia oli myös. Niistä yksi ylitettiin tuon jorpakon yli kaatunutta puuta pitkin taiteillen ja yksi uimalla. Sinne jäi talviturkki. Näiden jälkeen satunnaiset sadekuurot ei enää tuntuneet juuri miltään.
Ensimmäisen kartan loppupuolella saatiin muutaman kilometrin ajaksi joukkueeseen vahvistusta, kun iloinen pystykorva liittyi joukkoommme. Koira oli ihan tohkeissaan jolkutellessaan ja loikkiessaan kanssamme metsässä :) Kartan loppupuolella oli sitten kilometrikaupalla tiejuoksua, joka tuntui kieltämättä aika puuduttavalta.
Huoltopisteessä oltiin noin viiden tunnin kohdalla. Olo oli kohtuullinen, mutta nälkä huijasi vetäisemään vähän liian paljon pöperöä kupuun ja sitä kaduin sitten loppumatkan... Toisella kartalla oli melko paljon tietä juostavaksi, reitillä joka sitten valittiin lopulta kuljettavaksi. Käytännössä reitinvalinta vahvistui vasta matkanvarrella, koska maaliin oli ehdittävä alle 8 tunnin sakkopisteiden/hylkäämisen uhalla. Tässä maastossa tavattiin myös yksi "kyyrme", joka ei kuitenkaan meitä syönyt.
Pientä väsymyksen aiheuttamaa haparointia oli loppumatkalla havaittavissa, mutta onneksi hoksattiin vielä tehdä yksi pieni koukku lopussa ja hakea ne pisteet, joilla noustiin viidenneltä sijalta neljänneksi kokonaiskilpailussa, kahdestatoista 8-tunnin joukkueesta. Maalissa oltiin 7,5-tunnin aikaan, 51,8 km jälkeen ja omalta osalta ainakin melkoisen poikkinaisena, mutta yhtä hienoa kokemusta rikkaampana!
maanantai 23. toukokuuta 2011
Suunnistusta, suunnistusta.
Metsää on rämmitty tänä keväänä kompassi kourassa etelässä, lännessä ja idässä. Jotenkin sitä kai kuvittelee, että tässä hommassa voisi kehittyä...;) Tähänastiset saavutukset tosin on parhaillaankin keskinkertaisia. Sen verran kuitenkin pohjia on tullut, että uskaltauduttiin SM-erikoispitkälle Ilomantsiin. Pääsyynä lähtöön oli juuri se, että kisat oli omilla huudeilla ja nimenomaan Ilomantsissa, joka on erämaamaisuudessaan vallan kiehtova paikka.
Erikoispitkä oli siis asumattomilla kankailla Koitereen luoteiskulmalla. Pääasiassa maasto oli polutonta, mutta muutama tie halkoi aluetta. Kovin runsain mitoin niitä ei kuitenkaan voinut hyödyntää tai ei tullut hyödynnettyä. D21-sarjan alussa oli kaksi 3,3-3,4 km pitkää hajontalenkkiä, joista ensimmäisellä tuli se kisan iso pummi, kun tipahdin kartalta. Lopulta rasti löytyi ja seuraava hajontalenkki sujui paremmin, vaikka mittakaavan kanssa oli välilä vähän hankalaa. Tämän jälkeen oli siirtyminen 10,7 km kartalle, jossa oli pitkät, jopa yli 4 km, välimatkat rastien välillä. Tässä vaiheessa suunnistus oli aika yksinäistä, välillä ei näkynyt pitkiin aikoihin edes ketään risteävää, sen verran oli lääniä juoksennella.
Parin tunnin kohdalla tapasin rastilla käärmeen, jonka "ansiosta" vetäisin seuraavalle rastille pienen kiertolenkin kautta. Onneksi sentään kerkesin leimata ennenkuin huomasin kaverin, niin sain sentään tuloksen kisasta. Kolmen tunnin paikkeilla sitten parinkymmenen asteen lämpötila alkoi näkyä nestehukkana - ajatus ja jalat alkoi tahmoa. Onneksi sentään jonkinlainen ajattelu- ja liikuntakyky säilyi maaliin asti ja olo helpotti kun pääsi kisakeskukseen litkimään vettä ja palautusjuomaa. Maasto oli kyllä ison osan reissusta aika raskasta tallattavaa niin muodoiltaan kuin kasvillisuudeltaan ja kokonaisuudessaan kisan jälkeen oli todella löylytetty olo. Sinänsä siis hieno kokemus, vaikka tuntuisi että vähän parempaankin olisi pitänyt pystyä...
Erikoispitkä oli siis asumattomilla kankailla Koitereen luoteiskulmalla. Pääasiassa maasto oli polutonta, mutta muutama tie halkoi aluetta. Kovin runsain mitoin niitä ei kuitenkaan voinut hyödyntää tai ei tullut hyödynnettyä. D21-sarjan alussa oli kaksi 3,3-3,4 km pitkää hajontalenkkiä, joista ensimmäisellä tuli se kisan iso pummi, kun tipahdin kartalta. Lopulta rasti löytyi ja seuraava hajontalenkki sujui paremmin, vaikka mittakaavan kanssa oli välilä vähän hankalaa. Tämän jälkeen oli siirtyminen 10,7 km kartalle, jossa oli pitkät, jopa yli 4 km, välimatkat rastien välillä. Tässä vaiheessa suunnistus oli aika yksinäistä, välillä ei näkynyt pitkiin aikoihin edes ketään risteävää, sen verran oli lääniä juoksennella.
Parin tunnin kohdalla tapasin rastilla käärmeen, jonka "ansiosta" vetäisin seuraavalle rastille pienen kiertolenkin kautta. Onneksi sentään kerkesin leimata ennenkuin huomasin kaverin, niin sain sentään tuloksen kisasta. Kolmen tunnin paikkeilla sitten parinkymmenen asteen lämpötila alkoi näkyä nestehukkana - ajatus ja jalat alkoi tahmoa. Onneksi sentään jonkinlainen ajattelu- ja liikuntakyky säilyi maaliin asti ja olo helpotti kun pääsi kisakeskukseen litkimään vettä ja palautusjuomaa. Maasto oli kyllä ison osan reissusta aika raskasta tallattavaa niin muodoiltaan kuin kasvillisuudeltaan ja kokonaisuudessaan kisan jälkeen oli todella löylytetty olo. Sinänsä siis hieno kokemus, vaikka tuntuisi että vähän parempaankin olisi pitänyt pystyä...
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Talvista seikkailua
Viimein on jotain kirjoitettavaa talven hiljaiselon jälkeen. Eilen järjestettiin nimittäin Karsun toimesta Joensuussa seikkailukilpa, nimeltänsä X-Wiima. Edellisenä iltana vähän päiviteltiin pakkaamisen ja kisajärjestelyjen nopeutta tyyliin "mitä ei ole mukana, sitä en tarvitse" ja ajoimme (enemmän ja vähemmän) reippaina kotiseudulle Pohjois-Karjalaan kuun loisteessa.
Aamulla lähdettiin kohtuullisen hyvissä ajoin ajelemaan kisapaikalle, mutta matkalla ilmeni, että toisesta fillarista oli jäänyt takapyörä pihamaalle killottamaan ja eipä auttanut kuin kurvata takaisin se hakemaan. Siinä vaiheessa oli jo selvää, että myöhästyisimme lähdöstä. Lopulta olimme kuitenkin hiljaisen ajomatkan jälkeen starttipaikalla huomataksemme, että tämä samainen pyörä on lukossa ja avain vähän kauempana. Niimpä se jäi rannalle, mutta pelastukseksi saimme lainapyörän kisanjärjestäjältä.
Kilpailun ensimmäinen laji olisi ollut hiihtosuunnistus, jonka jätimme suosiolla väliin aamun kommellusten takia ja lyöttäydyimme kisaajien joukkoon seuraavalle hiihto+lumikenkäily-osuudelle. Lumikengät jouduin virittämään selkään sidontaliinalla, koska parempaakaan vaihtoehtoa ei ollut tarjolla. No jotenkin ne siinä sitten tulivat mukana ja nikamatkin on vielä sijoillaan.
Reilun puolituntisen hiihdon jälkeen koipiin vaihdettiin lumikengät ja painallettiin suunnistamaan umpihangessa melkoisen profiilirikkaaseen maastoon jossain Pärnävaaran lähettyvillä. Tätä huvia kesti vaihtoineen kolmisen tuntia. Yksi vähän isompi pummi tuli reissulla eli kenkäilimme kartalta ulos heti kakkosrastilla. Muuten suunnistus sujui kohtuullisesti, mutta ne nousut... Kun lunta on vajaa metri, nousua 30 metriä ja kaltevuuskulma on, hömm, erittäin kalteva, niin tämä aiheuttaa helposti moonvalk-efektin eli jalat käy, mutta mihinkään et liiku. Käyttämällä mitä eriskummallisempia vimpautusliikkeitä, onnistuimme kuitenkin huiputtamaan huippumme. Maisemat oli hienot ja muita joukkueita näkyi sen verran vähän, että välillä meinasi unohtua, että ollaan ikäänkuin kisassa mukana. Paikoitellen maa hyllyi alla kosteimmilla kohdilla ja Välillä kenkien pohjissa oli kilokaupalla auringon lämmittämää lunta kiinni. Muutamat rempulat vetäistiin molemmat ja Mara teki ihan varmasti ainkin yhden spakaatin! Parhaimmissa paikoissa edettiin juosten, lumikengät kainalossa hiihtouralla. Monot ei välttämättä ole muuten ihan parhaat kengät lumikenkiin, koska päkiän alle kasaantuu helposti iso lumipaakku.
Kenkäilyn jälkeen hiihdettiin takaisin Lykylle. Suunnittelin matkalla suksien polttoa, niin "mukavalta" se hiihtely tuntui. Noh, onneksi lajia sai vaihtaa ja päästiin pyöräilemään. Tosin pyörä oli itselle vähän isohko ja lukkopolkimet sen verran tiukat, että pari kertaa kemahdin kumoon, kun menopeli hyytyi lumihankeen ja en ehtinyt irrottaa jalkoja ennen tasapainon pettämistä. Reitti kulki Joensuun keskustaan ja rasteja olisi ollut haettavissa 21 kappaletta, joista ehdimme parin-kolmen tunnin aikana hakemaan 7. Myös pyöräosuuden keskellä oleva juoksusuunnistusosuus jäi kokematta, koska aikaa ei ollut riittävästi (meille). Pyörärasteja valikoitiin niin, että päästiin lopussa, kahdeksan tunnin reippailun päätteeksi, vielä kapuamaan Lykynlammen takana kohoavalle harjulle ja sieltä sitten jään yli maaliin.
Kaikin puolin oli hienosti järjestetty kisa, mutta joukkueemme Poroveden Pullistus ei yltänyt ihan parhaimpaansa tällä kertaa. Keli oli kuitenkin loistava ja tulipahan pitkä lenkki tehtyä...
Tepa
Aamulla lähdettiin kohtuullisen hyvissä ajoin ajelemaan kisapaikalle, mutta matkalla ilmeni, että toisesta fillarista oli jäänyt takapyörä pihamaalle killottamaan ja eipä auttanut kuin kurvata takaisin se hakemaan. Siinä vaiheessa oli jo selvää, että myöhästyisimme lähdöstä. Lopulta olimme kuitenkin hiljaisen ajomatkan jälkeen starttipaikalla huomataksemme, että tämä samainen pyörä on lukossa ja avain vähän kauempana. Niimpä se jäi rannalle, mutta pelastukseksi saimme lainapyörän kisanjärjestäjältä.
Kilpailun ensimmäinen laji olisi ollut hiihtosuunnistus, jonka jätimme suosiolla väliin aamun kommellusten takia ja lyöttäydyimme kisaajien joukkoon seuraavalle hiihto+lumikenkäily-osuudelle. Lumikengät jouduin virittämään selkään sidontaliinalla, koska parempaakaan vaihtoehtoa ei ollut tarjolla. No jotenkin ne siinä sitten tulivat mukana ja nikamatkin on vielä sijoillaan.
Reilun puolituntisen hiihdon jälkeen koipiin vaihdettiin lumikengät ja painallettiin suunnistamaan umpihangessa melkoisen profiilirikkaaseen maastoon jossain Pärnävaaran lähettyvillä. Tätä huvia kesti vaihtoineen kolmisen tuntia. Yksi vähän isompi pummi tuli reissulla eli kenkäilimme kartalta ulos heti kakkosrastilla. Muuten suunnistus sujui kohtuullisesti, mutta ne nousut... Kun lunta on vajaa metri, nousua 30 metriä ja kaltevuuskulma on, hömm, erittäin kalteva, niin tämä aiheuttaa helposti moonvalk-efektin eli jalat käy, mutta mihinkään et liiku. Käyttämällä mitä eriskummallisempia vimpautusliikkeitä, onnistuimme kuitenkin huiputtamaan huippumme. Maisemat oli hienot ja muita joukkueita näkyi sen verran vähän, että välillä meinasi unohtua, että ollaan ikäänkuin kisassa mukana. Paikoitellen maa hyllyi alla kosteimmilla kohdilla ja Välillä kenkien pohjissa oli kilokaupalla auringon lämmittämää lunta kiinni. Muutamat rempulat vetäistiin molemmat ja Mara teki ihan varmasti ainkin yhden spakaatin! Parhaimmissa paikoissa edettiin juosten, lumikengät kainalossa hiihtouralla. Monot ei välttämättä ole muuten ihan parhaat kengät lumikenkiin, koska päkiän alle kasaantuu helposti iso lumipaakku.
Kenkäilyn jälkeen hiihdettiin takaisin Lykylle. Suunnittelin matkalla suksien polttoa, niin "mukavalta" se hiihtely tuntui. Noh, onneksi lajia sai vaihtaa ja päästiin pyöräilemään. Tosin pyörä oli itselle vähän isohko ja lukkopolkimet sen verran tiukat, että pari kertaa kemahdin kumoon, kun menopeli hyytyi lumihankeen ja en ehtinyt irrottaa jalkoja ennen tasapainon pettämistä. Reitti kulki Joensuun keskustaan ja rasteja olisi ollut haettavissa 21 kappaletta, joista ehdimme parin-kolmen tunnin aikana hakemaan 7. Myös pyöräosuuden keskellä oleva juoksusuunnistusosuus jäi kokematta, koska aikaa ei ollut riittävästi (meille). Pyörärasteja valikoitiin niin, että päästiin lopussa, kahdeksan tunnin reippailun päätteeksi, vielä kapuamaan Lykynlammen takana kohoavalle harjulle ja sieltä sitten jään yli maaliin.
Kaikin puolin oli hienosti järjestetty kisa, mutta joukkueemme Poroveden Pullistus ei yltänyt ihan parhaimpaansa tällä kertaa. Keli oli kuitenkin loistava ja tulipahan pitkä lenkki tehtyä...
Tepa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)