Ritiratiralla...

Talven kivoimpana palasena oli vuodenvaihteen umpihankisuunnistus Ryläyksellä ennen kuin lunta tuli napaan asti. Jokohan kohta voi sanoa, että alkaa kevät tulla? Ainakin seikkailemaan pääsee kuukauden päästä Joensuun X-Wiimaan! Sitä ootellessa...

Vaarallistakin vaarallisempi Vaarojen Maraton

Teppo ja Mara olivat tänään maratonilla Kolilla. Itselle tämä oli toinen tempaisu tuolla "vapauttavan tuskan" 43-kilometrisellä herkkupalalla, Maralle jo kolmas.

Suhtaannuin viime vuotisesta energiavajeesta viisastuneena tankkaukseen erityisellä huolella ja vakavuudella. Kahtena edeltävänä päivänä söin hiilaripitoista ruokaa niin paljon kuin suinkin kykenin, jopa pahoinvoinnin rajamaille saakka loppua kohti. Mutta aamulla ei pahemmin tarvinnutkaan syödä ja lähtökarsinassa löytyi toivottu odottava varpaan vipatus matkaan sinkaisemista odotellessa.

Lähtö oli tänä vuonna porrastettu niin, että miekkoset säntäsivät metsän siimekseen varttia ennen meitä naisia ja duo-sarjaa. Niimpä heti alkuun juostessa huomasin, että sijoitushan näyttää ihan kelvolliselta, edessä oli vain yksi omansarjalainen, joka reilun puolen tunnin kuluttua paljastuikin duosarjalaiseksi.

Tästä riemuissani kimpoilin reippaahkolla askelluksella kohti kierrettävän Herajärven toisessa päässä olevaa Kiviniemeä ja ohittelin rauhallisimmin juoksevia miehiä läjäpäin. Aika harvinaista. Ja hienoja yksilöitä olikin juoksussa, antoivat tietä ystävällisesti ja vielä kannustivat eteenpäin. Tämä olikin maalisuoraa lukuunottamatta reissun mieltäylentävin osuus.

Juuri kun aloin jo vähän epäillä kisan tasoa vedellessäni yksin kärjessä, sain niskaani sen verran sähäkän näköisen juoksijattaren, että arvasin ykkössijan menetetyksi. Parikymmentä minuuttia roikuin vielä perässä, mutta kun heitin mukkelismakkelikset polulle, älysin vaihtaa astetta pienemmälle vaihteelle ja päästää toisen menemään.

Kiviniemessä reilun 15 km jälkeen vettä hörppiessäni vajaan kaksituntisen kohdalla pelkäsin viimevuotisen tavoin seinän tulevan vastaan tämän jälkeen, mutta tossu olikin edelleen syönnillään. Olo oli muuten hieman äklöttävä, sen verran tuli geeliä pumpattua kupuun alkumatalla. Tässä vaiheessa oli kuitenkin selässä ollut juomapussi lopettanut vuotamisensa ja tuntuikin melkoisen kepoiselta selässä. Laskeskelin, että edessä on reilu parituntinen ennen seuraavaa vesipistettä ja toivoin hartaasti selviäväni sinne kuivamatta kasaan.

Paluu Kiviniemestä Kolin suuntaan Ryläyksen Vaaran puolella on matkan ankarinta tarjontaa. Polussa on sekä jyrkkyyttä molempiin suuntiin että runsain mitoin kiviä kompasteltavaksi. Kaikkia nyppylöitä on lähes mahdoton juosta, enemmänkin se on raahautumista ylöspäin polviin nojaten. Alamäissä kurvailin tuolla vielä suunnistajamaisen (puoli)ketterästi. Ja kylläpä tuota "namiskuukkelia" tuntuikin riittävän. Toisaalta, tämän raatamisen loppupäässä alkoi jo suupielet välillä nykiä ylöspäin, kun loppumatka tuntui ajatuksissa jo selvästi lyhemmältä kuin alkumatka ja jalka nousi edelleen paremmin kuin viime vuonna.

Viimeisellä juomapaikalla, noin 35 km paikkeilla, olin neljän tunnin kohdalla. Vesi oli repusta loppu ja kulautin menemään pari mukillista ämpäristä selvitäkseni sillä loppumatkan. Ensin oli edessä 40 min melko tasainen hiekkatieosuus. Siellä oli menossa melkoinen puujalka-armeija, itseni mukaan lukien. Koipia kiristi ja välillä oli pakko pysähtyä venyttelemään. Alamäet menin akuankkana, pyrstö pyöri puolelta toiselle kun heittelin jalkoja sivukautta eteen. Etureisistä ei ollut jäljellä enää mitään. Vaikka tuntuikin jo aika karmaisevalta, niin jotenkin sain itseni ajattua konemaiseen olotilaan ja yksinkertaisuuksissani laskin askelpareja nollasta sataan uudestaan ja uudestaan. Jokaisen satasen loppuun oli vähintään jaksettava hölkällä. Ylämäessä (pienissäkin) tosin juokseminen oli kutakuinkin kidutusta, joten kävelin ne suosiolla.

Sitten muutin tekniikkaa, ja laskin vain kahteenkymmeneen... Viimeiset nousut Kolin huippua lähestyttäessä olivat aikamoista tylytystä, mutta tasaisella juoksin hammasta purren. Tällä loppumatkan itseruoskinnalla oli aika ratkaiseva tekijä siinä, että sain itseni maaliin parikymmentä minuuttia kovempaa kuin viime vuonna ja näin sain myös pidettyä sijoitukseni, joka tosin muuttui perillä kolmenneksi, kun selvisi että miesten lähdössä oli lähtenyt matkaan yksi vauhdikas nainen. Palkintona oli kahvakuula.

Nyt elämä on aika köpöttelyä kun käpälät ei jousta niin sitten mihinkään suuntaan ja istumaankin on heittäydyttävä - ylös pääsee käsien avulla. Mutta ei haittaa yhtään. Ai niin, ruskamaisemat eivä olleet hassummat.

Syksyilyä

Syyskuu tuo aina tullessaan pimeät illat, jolloin on hyvä heittää lamppu otsalle ja lähteä valaisemaan itselleen tietä metsän siimekseen. Viime vuonna haksahdettiin yösuunnistukseen ja käytiin sekä oman alueen että Kainuun am-yökisat rymyämässä. Ja sama juttu toistuu tänä vuonna: Omat oli ja meni ja Kainuu on edessä viikon päästä.

Kehitystä viimevuotisiin aloittelurasteihin oli molemmilla: Tällä kertaa Markus ei juossut kartalta ulos ja oma matkakaan ei katkennut äkkiarvaamatta eteen ilmestyviin kallioseinämiin ja suolampiin. Selvittiin siis ihan kohtuudella metsästä pois. Ja hupia oli, ihme että laji ei vedä enemmän väkeä... Tai sitten se sopii vain erityisen harvinaisella mielenlaadulla varustetuille. ;)

Muuten on alkusyksy mennyt omalta osalta enempiä kimpoilematta, koska nilkka on heittänyt herjaa ajoittain. Pienellä jännityksellä odotankin, miltä Kolin 43 km maistuu kolmen viikon päästä...

Am-kisailua

Elokuinen viikonloppu kului enemmän ja vähemmän mukavasti am-kisoissa. Lauantaina saatiin maistella pitkänmatkan kisaa ja sunnuntaina (tänään) oli jälkiruuaksi viesti. Pitkällä matkalla oltiin molemmat tyylikkäästi sarjojemme hännän huippuja. Maasto oli vaativa suunnistuksellisesti ja korkeuserojen vuoksi myös fyysisesti. Jostain syystä tossu ei oikein noussut ja Mara "onnistui" niksauttamaan nilkan. Näitä sattuu... Siitäpä syystä vara"mies" T pääsi/joutui kisaamaan am-viestimestaruudesta H21 sarjassa kahden vauhdikkaan veteraani-ikäisen kanssa. Ihan oli hupia, vaikka äärimmäisestä rutistuksesta huolimatta ei riittänyt vauhti tällä ankkurilla mihinkään. Mutta jotenkin sai sellaisen rytinän päälle, että sellaisella voisi koettaa jatkossakin niittää tanteretta ja ehkä joskus jossain onnistuakin. Heh.

Suunnistus ja Sveitsi

Sveitsissä käytiin suunnistamassa. Kyseessä oli WMOC eli veteraanien MM-kisat: Kaksi sprinttiä ja kaksi pitkää matkaa sekä finaali. Toinen meistä juoksi avoimin mielin avoimessa sarjassa kaikki muut matkat paitsi finaalin. Sprintit oli huippuja: Vanhoja koukeroisia rakennuksia, puistikkoja, sisäpihoja ja kohtuullisesti rappuja. Molemmat siis käytiin vanhoissa kaupungeissa.

Pitkän matkan kisoista ensimmäinen taas kisattiin käytännössä katsoen laitumella. Lehmät oli toisin ajettu suunnistusalueelta pois. Muutamassa kohti oli tehty laidunten väliin viitoituksia, joilla lehmikset ohitettiin. Melkoisen laukkamaasto oli tämä.

Toisen päivän kisapaikka oli niin eristyksissä ylhäällä vuoristossa, että sinne pääsi ajamaan vain toiseen suuntaan. Siksipä kaikki lähdöt oli siirretty tunnilla eteenpäin. Jonkin verran sai siis kisakeskuksessa hengailla... Maasto oli ensimmäistä päivää vaativampi ja käyriä piti lukea tarkempaan eteenpäin pääsemiseksi. Mutta päästiin pois sieltäkin.

Finaalista en osaa sanoa mitään, kun meitä ns. alaikäisiä ei maastoon silloin päästetty. Ihaillen vaan sai katsoa 35-95 vuotiaitten maaliintuloa. Jotkut 7-kymppiset vetivät kovempaa kuin jotkut toiset 35:t. Hatunnostonarvoisia olivat myös mm. hölkäten maaliin tulevat kasikymppiset. Jospas itsekin pysyisi yhtä hyvänä...

Hyvä reissu, hienot maisemat, paljon lehmiä ja välipäivillekin oli sopivasti "vuorikiipeilyohjelmaa". Ei hassumpaa, vaan kummempaa.

Kaikenlaista

Jalka on hupsankeikkaa, parempi! Yllätys yllätys, se näytti paranevan siinä lääkärin määräämässä kahdessa viikossa. Tottelevainen koipi. Tehokkaaseen uuteen harjouitukseen pääsin tutustumaan joukkuetoverin kanssa: 10*2min loivaan ylämäkeen 90% tehoilla. Alussa en oikein uskaltanut juosta, kun käppäräisen kunto vähän arvelutti.

Mäkiharkan jälkeen uskaltauduin jopa männäsunnuntaina metsään jolkottelemaan. Kyseessä oli meidän seuran omat suunnituskisat, joita varten kävin rasteja tarkastamassa aamulla. Noh, ei se ihan unelmareissu ollut: Juuri kun lähdettiin metsään, niin päälle repesi ukkoskuuro, vaikka säätiedotuksessa oli ennustettu poutaa. Mitään sadevaatteita ei siis ollut mukana. Lisäksi omalla tarkastusalueella näkyi puukaupan vilkastuminen aika konkreettisesti. Lisäksi kartta oli pienipiirteinen ja printattu kotitulostimella. Muutama ärräpää saattoi metsästä kuulua... Jouduin siis nielemään ylpeyteni (?) ja hannaamaan muutaman pahimman louhikko-risukkorasti kohdalla. Lasten löhtökään ei su löytynyt ilman pientä ylimääräistä kiekkaa. Siimaria pitkin sitten saavuin sinne vähän ennen kuin aloimme lähettämään tulevaisuuden toivoja metsään. Toivottavasti ensi viikolla maailma hahmottuu kirkkaammin, kun pääsee taas oikeasti suunnistamaan!

Maantiepyörääkin on tullut helteessä kiusattua muutamaan otteeseen. Alkukesän se onkin saanut olla aika rauhassa. Lisäksi käytiin toissapäivänä Tiilikanjärven kansallispuistossa lenkillä ja olin siellä kuin Liisa Ihmemaassa. On niitä ikävämpiäkin maisemia olemassa. Lisäksi polku on nopeajuoksuinen, tosin pitkospuuta on eteläpäässä melko paljon. Mutta suot on kauniita myös kankaan ohessa. Ja sitten helmenä puistossa on aivain unelma hiekkaranta keskellä erämaata. Sinne oli useampia lapsiperheitä pesiytynyt telttojen kera. Muuten oli ihanan hiljaista ja rauhallista. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja jalat oli niiiiiin iloiset päästessään kunnon polulle. Tiilikka pääsi nyt mukaan lempipaikkojeni listaan mm. Kolin kaveriksi.

Tassun jäljillä Ruokolahdella

Eiku siis rastien jäljillä! Oma sarjavaihdos FIN5:lla D21A:sta kuntosuunnistajaksi takasi sen, että rastit löytyivät ilman suurempia ihmettelyjä. Maastoon uskaltauduin toisena kisapäivänä C-radalle. Kun poluilta poikkeaminen ei sattunut Kainuussa niksahtaneeseen tassuun, niin siirryin astetta vaativampaan B-rataan kolmantena päivänä. Kaksi viimeistä päivää tassuttelin sitten jo A-radan lyhyempää versiota. Kävellen suunnistuksen kartanluvullisesta edusta kertoo se, että C- ja A-radan vauhti oli sama, 17 min ja risat kilometrille. Jotain oleellista ehkä tarttui mieleen noista harkoista liittyen nimenomaan tuohon kartanlukuun ja se kirkastui kyllä, että rinnerastit on mulle niitä hankalimpia. Maalisuoralla käppäillessä oli kyllä sellainen "leuka rintaan ja kohti uusia näyryytyksiä" -olotila, mutta hyvä sentään että vähän sai leikkiä suunnistusta haaverista huolimatta.

No Mara puolestaan kevään juoksutaukoilusta huolimatta vetäisi kaikki kisat läpeensä. Suunnistusta tuli viikon aikana yhteensä muutamaa minuuttia vaille 9 tuntia. Sillä lohkesi häntäpään toinen sija, yksi japanilainen jäi jalkoihin. Hyviäkin rastivälejä oli kaikissa kisoissa, mutta myös muutamia vähän isompia pummeja. Maalisuoran kovin tulos oli sekunnin jäljessä kärkeä, kun vähän kehtasi yrittää. Maastot oli miellyttävästi juostavat, mutta sää oli kyllä vähän liian hornankattilamaiset: Hellettä parhaillaan 34 astetta. Ja majoitus oli kyllä vähän turhan budget-tasoa. Ainakin hella ja viemäri olisi hyvä olla. Kotiin oli siis aika mukava tulla. Ja nyt käännetään katseet kohti Sveitsiä ja WMOCia!