Syöte MTB

Allekirjoittanut on ilmeisen helppo höynäyttää mukaan lähes mihin tahansa kestävyysurheilua muistuttavaan ulkoliikuntaan. Lähes olemattomasta maastopyörätaustasta huolimatta ilmoittauduin mukaan Syötteen 60 km kisaan a) koska esite ja nettisivut näyttivät kivoilta ja b) lomaa oli vielä jäljellä.

Ennen kisaa tutustuttiin maastoon sen verran, että käytiin edellisenä päivänä nuotiolla reitin läheisyydessä olevalla laavulla ja autolla ajellessa bongailtiin reittimerkintöjä sieltä täältä. Muuten normaalit tankkailut suoritettiin ja pyörääkin oli vähän rassailtu, vaikka ei se nyt ihan viimeisen päälle olekaan.

Vilpoisassa ja pilvisessä aamussa 4.8. oltiin sitten odottavin mielin "ison" juurella, noin 200 hengen seurakunnan keskellä. 3-2-1-aja! Joukon hännän mukana lähdin verkkaisesti lipumaan kohti pikku-Syötettä. Hiivuttavan pitkän mäen alkupään ajoin ajouran ruohikkoista "ohituskaistaa" ja huipulle päästessä olin saavuttanut samaa vauhtia pitävän porukan. Tästä reissu jatkui vihellellen alamäkeen, hetki maantietä ja sitten metsän siimeksessä hyväpohjaisia hiekkabaanoja pitkin. Rilluttelu katkesi hetkeksi mäenseinämään, jonka päälle pyörän raahattuaan pääsi jatkamaan kapoisempaa, mutta aivan kelpouraa kohti ns. pumppaamoa (maa aaltoilee mutaman metrin pätkissä, rytmitys haasteellista) sekä ensimmäistä huoltoa. Aikaa kulunut tunti ja risat. Huuhdon kourallisen rusinoita alas urheilujuomalla.

Seuraavan tunnin ajan ajo sujuu mukavasti. Porukka on jo alkanut hajota. Välillä joku menee ohi, välillä saan jonkun kiinni. Tullaan kohtaan, jossa 30 km kiertäjät kääntyvät takaisin kohti Suomen eteläisintä tunturia. Jotkut pitkänmatkan taivaltajat höyläävät risteyksessä ja miettivät, mihin suuntaan. Itsellä vielä hoksottimet toimii sen verran, että näen opastekyltit ja rullailen eteenpäin kohti tiukan ylämäen päällä olevaa maantiepätkää. Ihmeeksi mäenkinkama menee polkemalla ylös. Voimia on jäljellä ja rullailen reippaasti kohti hienoa harjupätkää, lähestytään reitin puoliväliä.

Kuva: Pekka Tahkola

Harjuilla nautin elämästä ja olen valmis suosittelemaan tapahtumaa kaikille lajia aloitteleville. Häikäisevät maisemat, suhteellisen helppo pohja, mutta silti riittävästi haastetta maaston kaltevuuksien ansiosta. Tullaan toiseen huoltoon. Banaania, suklaata, suolakurkkua ja urheilujuomaa. Taivaallista.

Jatkan pikaisesti. Monet nautiskelevat herkuista ja seurasta pidempäänkin. Harjupätkä jatkuu. Pientä väsymystä on jo havaittavissa, koska leveäkään ura ei meinaa välillä riittää pyörälle. Silti hymyilyttää, tämä on  kivaa! ...Kunnes tullaan suolle, jossa pitkospuut sojottavat eri ilmansuuntiin, pohja on pehmeä ja vettä on nilkkaan asti. Pakko työntää. Suon keskeltä löytyy kyltti: "Huonoa pitkospuuta 5 km". Suota ei onneksi ollut viittä kilometriä. Juurakkoa oli, ja kivikkoa ja juurakkoa ja juurakkoa ja juurakkoa. Tästä alkoi rempuloiden vetelyt, väsy nakertaa tasapainoa. Ajan, kaadun, nousen, ajan, kaadun, mutisen, nousen... Välillä on hieman helpompaa, mutta sitten rytyytys taas jatkuu, ja jatkuu ja jatkuu. Pikkupumppu hakkaa laukussa pyörän runkoa ja pyörä valittaa mutenkin, mutta kestää. Myös päässä alkaa vähitellen pyöriä kysymys "MIKSI?". Vastausta ei kuulu. Sisulla taas turpeesta ylös ja hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Juuri kun päästän suustani "Eikö tää lopu ikinä?", alkaa edessä häämöttää tasainen ura. 

Matkasta on takana ehkä noin 5/6 ja edessä "enää" Suomen suurin loppunousu. Tähän masokistin unelmaan olisi kyllä voinut etukäteen tutustua. Kroppa huutaa ravintoa, mutta geelin kaivaminen tuntuu liian vaativalta hommalta. Mustikat pullistelevat varvikosta, mutta nyt ei ehdi. Kisan tilanteesta ei ole mitään hajua oman sarjan osalta. Edellisen kerran olen nähnyt oman sarjan edustajan pikku-Syötteellä. Yritän kuitenkin pysytellä porukassa, jossa olen ajanut noin puolivälistä lähtien. Ylämäkeen sinkutan, kunnes jalat loppuu. Sitten työnnetään ja lasketellaan vähän alas, sinkutetaan taas isompaan mäkeen, työnnetään, lasketaan, sinkutetaan... Tuska ja väsymys alkaa lähes huvittamaan. Lopulta saavutaan asfaltille! Ei oo paljon jälellä. Päätän rutistaa irti loput mehut vielä ja seuraksi saan myös toisen, minut puolivälin rengasrikkonsa jälkeen kiinni kirineen naisten sarjan kisaajan. Viimeisessä maaliin johtavassa alamäessä jään jälkeen, kun järki sanoo, että jarruta nyt vähän edes ettei taas mene katolleen. Maalissa olo on varsin voitokas ihan reitin ja ensimmäisen maasturikisan läpäisystä ja hämärästi alan taas muistaa, miksi tämäntyyppisiin kinkereihin kannattaa lähteä. Nyt, pari päivää kisan jälkeen paikat on edelleen jumissa, mutta pikkusormi on Syöte MTB:n jälkeen maastopyöräilylle ainakin menetetty (lähes kirjaimellisesti)! 

Rokua Geopark Challenge 2012

Hyvin oli vuodentakaiset tuskat unohtuneet, kun suunnattiin jälleen kahden joukkuetoverini kanssa viimeviikon lopulla Rokuaa ja 24-tunnin seikkailua kohti. Valmistautumisessa yritimme viisastua edellisestä keikasta: Pyörässä oli tälläkertaa juomapulloille kaksi telinettä, geelejä ja patukoita runkoon teipattuina ja myös turhia ja aikaavieviä vaihtovaatteita karsittiin pois. Myös melontaa oli treenattu entistä ahkerammin keväästä lähtien. Alla oli myös rastinottoharjoituksia (Jukola, KRV ja FIN5), neljänpäivän mittaiset juhannusjuoksut Susitaipaleella ja Ruunalla, sekä kahden päivän reilu tankkausjakso.

Kisan alkujärjestelyt alkoivat joukkueemme Hurjan kudin osalta torstai-iltana seitsämän aikoihin laskeutumis- ja reskutusharjoituksilla (kajakkiinpelastautuminen) Rokua Health and Spassa. Tämän jälkeen muut lähtivät viemään fillarit osoitettuun paikkaan Manamansaloon ja itse jäin suunnittelemaan reittejä ja päällystämään karttoja (8 kpl). Nämä hommat oli paketissa puoliltaöin. Jostain syystä nukuttiin vähän heikosti. Itsellä ainakin ylensyönti (tankkaus) tuntui haittaavan unia.

Kisa-aamuna nautittiin hotelliaamiainen ja kahdeksalta loikattiin rullaluistimet kainalossa bussiin, joka vei meidät starttipaikalle Vaalan uimarannalle. Siellä saimme valita melontakaluston ilmoittautumisjärjestyksessä. Emme olleet ihan kärkipäässä, mutta onni kävi osaksemme kun juuri meidän vuorolla Oulujärven melontaseura toi uudenkarheat ja peräsimellä varustetut kaksikko- ja yksikkökajakit alueelle. Näitä oli vielä kiittäminen.

Startti oli yhdeltätoista ja ensimmäisenä tehtävänä oli uida parinsadan metrin päässä olevalle rastille ja takaisin. 35 kolmen hengen joukkuetta pulahti melontaliiveineen veteen ja jalkoja ja käsiä heilui jokapuolella kokoajan takaisin rantaan saakka. Itselle taisi olla pisin uintimatka ikinä. Hyvät hapot sai tästä heti alkuun.

Varsinainen prologi alkoi vajaan kympin rullaluistelulla, jossa questinä oli loikka kalliolta vesistöön (ilman rullaluistimia). Sen jälkeen vaihdettiin coasteeringiin, eli taas pääsi uimaan. Kellutusjärjestelmä kiertyi vinoon ensimmäisellä parinsadan metrin pätkällä, mutta vinossakin voi uida. Kainalot vaan vähän hiertyy, jos ei ole paitaa päällä... Toinen ylitys oli melko lyhyt, mutta melkoisen reippaassa virtapaikassa. Kaikin voimin sai taistella itsensä vastarannan rakkakivikoille. Tällä osuudella questinä oli sillalta laskeutumista ja kiipeilyä. Sitten vaihdettiin rannalla kolmanteen osuuteen eli juoksusuunnistukseen, joka sujui melkein kohtuudella. Kaikkineen prologiin upposi meiltä noin neljä tuntia.

Hyvässä boogissa, vaikkakin melkoisen hännillä, lähdettiin melomaan noin kolmen aikaan iltapäivällä. Edessä oli 37 km Oulujärveä. Rannan tuntumassa oli vielä tyyntä ja kauniin aurinkoista, mutta melko pian alkoi selvitä, että tarjolla olisi myös myötäaallokkoa. Ensimmäiselle rastille mennessä loiske oli vielä kohtuullista ja todettiin, että myös joukkueemme yksikkö puhkaisee vesimassat somasti. Noin tunnin melonnan jälkeen leimattiin ensimmäinen järvirasti. Toiselle rastille mennessä kului kolmisen varttia ja suunta muuttui niin, että saimme kokea vastatuulen voiman. Alkoi hartiat vähitellen lämpiämään.

Toisen rastin kohdalla oltiin jo saavutettu useita joukkueita ja tästä edettiin pitkälle aavalle osuudelle. Tuuli otti vauhtia lounaasta rannattomalta näyttävältä "avomereltä" ja kehitteli iloksemme ristiaallokkoa. Taas temmottiin meloja hikipäässä vajaa tunti, kunnes pieni tauko koitti seuraavalla rastilla leimatessa. Seuraava, samanmittainen, etappi oli edellistä vielä "riemukkaampaa" aallokkoa. Nyt ne tulivat kaikki sivusta. Välillä oli suuria tasaisia maininkeja ja välillä korkeita, mutta teräväreunaisia aaltoja. Melonta muistutti hieman jopa surffausta. Kaksikon edessä olin välillä kirjaimellisesti tyhjän päällä. Yksikkö meinasi kadota välillä näkyvistä vesimassojen taakse, vaikka melko lähellä olikin. Tämä oli se vaihe, jossa oltiin erittäin tyytyväisiä kalustovalintoihin. Kajakit pysyivät itsepäisesti pystyssä uskomattomasta myllytyksestä huolimatta ja etenimme kokoajan suunniteltuun suuntaan ankarasti räiskien. Mietimme kuitenkin, onko kyseessä seikkailukisa vai ihan vain selviytymisseikkailu...

Hullunmyllystä saavuimme lopulta ilta-auringossa upealle Kuoston saarelle, jossa questina oli 12 km suunnistus. Saarella oli viisi rastia, joista jokaisesta saimme vinkin edelliseltä rastilta. Täällä teimme sitten saaren symmetrisyydestä johtuen virheen eli juoksimme saaren keskeltä sen väärään laitaan. Aikaa ja voimia meni noin 20 min ajalta hukkaan. Viimeisen rastin tuli olla luodolla, mutta se olikin niemessä. Luodolla ihmettelyyn kului siis myös aikaa. Syynä lienee paikan muutokseen oli se, että karttojen tekemisen jälkeen vedenpinta oli noussut reilusti. Suunnistuksen aikana joukkueessa alkoi jo ilmetä moninaisia vaivoja - palellusta, jalkakipuja, vatsanväänteitä, kramppeja ja hiertymiä. Näistä huolimatta jatkoimme reippaahkosti eteenpäin.

Kuostolla viettämämme kolmituntisen jälkeen edessä oli vielä kaksi melontarastia eli noin parituntinen aallokossa. Tässä vaiheessa alkoi jo tuntumaan, että Oulujärvi oli jo nähty. Auringonlasku ei tosin ollut hullumpaa katseltavaa. Rantautuminen Manamonsalon pohjoispäässä tapahtui puoliltaöin. Tönköillä jaloilla hiivimme Taidetalolle, jossa tarjottiin ruokaa.

Yhden aikoihin starttasimme pyöräilyosuudelle avarille jäkäläkankaille. Yö oli valoisa ja lajinvaihto tuntui oikein mukavalle. Hiljaisuudessa ajelimme rastilta rastille, aurinko alkoi nousta. Parhautta. Pieniä pummeja tuli, mutta ei kovin merkittäviä. Ratamestarikin oli vähän keppostellut rastien sijoittelussa. Kahdeksannelle fillarirastille mennessä tehtiin sitten virhearvio, joka kostautui noin puolentunnin pummina. Tässä vaiheessa oltiin pyöräilty noin nelisen tuntia. Sitten, noin viiden aikaan aamuyöllä, yli 17 tunnin kisan jälkeen, joukkuetoveri hyytyi matkalle. Tilanne, joka voi tulla vastaan kenelle tahansa näin pitkässä rupeamassa. Siirryimme vaihtopaikalle, johon yksi meistä jäi siis odottamaan kyytiä.

Tässä vaiheessa olin vielä sitä mieltä, että nyt lähdetään kaksistaan ottamaan muita kiinni, mutta seuraavaksi pummasimme ja sitten lopulta rastin löydyttyä huomasimme että se oli kylmässä, heinikkoisessa ja märässä järvessä. Todettiin myös, että vaihtoon on matkaa ainakin 50 km ja kun kredittiä lisärasteista ei enää tulisi, voisi lähteä suoraan sinne ja välttää pahimmat rasitusvammat. Ajeltiin mantereelle menevälle lossille ja lossia odotellessa torkahdettiin hetki. Virhe. Tämän jälkeen pää meinasi tiltata ihan jatkuvasti koko loppumatkan ajan. Tankoon nukahtaminen oli lähellä. Ensimmäiset torkut otettiin kännykkämaston juurella ja toisen jonkun puusavotta-alueella. Loppumatkasta seurasi hallusinaatioita. Kuulin mm. sian röhkintää mäntykankaalla (lintu) ja luin kyltin "Kestilä 24" seuraavasti: "Vaala 21". Takaisin vaalassa oltiin noin vuorokausi kisan lähdön jälkeen. Väliin jäivät siis loput 14 pyörärastia sekä 30 km trekkausosuus. Tästä huolimatta seikkailua oli koko rahan edestä ja uusi 24:nen odottaa taas vuoden päästä Hurjaa kutia.

  

Hiihtovaellus Lapissa

Huolimatta siitä, että en ole ennen hiihtänyt metsäsuksilla, saatikka ahkion kanssa, huomasin vuodenvaihteessa olevani kahden seikkailijan kanssa Pallaksella lainassa olevat mökkisukset jalassa ja omatekemä laina-ahkio perässä. Edessä oli siis 60 km vaellus kohti pohjoista, tähtäimessä Hetan majatalo. Sillävälin kun pakattiin ahkioita ja (ravintolan ollessa kiinni) syötiin "viimeistä ateriaa" omista eväistä Pallaksen luontokeskuksessa, oli metsähallitus jo ajamassa meille kelkkauraa ensimmäiselle autiotuvalle.

Ensimmäinen päivä olikin kaikkein rankin, mutta toisaalta myös maisemiltaa vailla vertaansa: Avoimet tunturihuiput loistivat valkeudessaan, taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat kun hiihdeltiin hiljaisuudessa, viisi tuntia. Matkalla oli myös ensimmäinen kunnon pitkä laskuosuus, jossa alkoi myös ahkioiden anatomia tulla tutuksi. Ylämäessä sukset eivät toimineet ja yksi peukalokin nyrjähti jäätynyttä termaria avatessa. Lopulta kuitenkin oltiin perillä satumaisessa Nammalakurussa, nälkäisinä ja väsyneinä. Kun oltiin syöty ja pidetty huolta henkisestä sivistyksestä lukemalla runoja, alettiin hoitaa väsymystä nukkumalla. Tuvassa oli helteiset olosuhteet ja nukkumista häiritsi myös raolleen jääneessä repussa leipäpussia rapisteleva myyrä. Häädön jälkeen myyrä oli siirtynyt ruokailemaan ulkona olevaan ahkioon.

Seuraavana päivänä suunnattiin Nammalakurulta Suaskurun laavulle. Alkumatka kulki erittäin viimaisessa avotunturissa, jossa uuden kuoritakin arvostus nousi korkealle. Näkyvyys oli heikko kun saavuttiin kartan mukaan alamäen partaille. "Reunan" takana tuuli kuitenkin vaimeni ja pitkän rinteen laskeminen puuterilumessa oli mitä parhainta huvia. Matka katkesi usein joko ahkion kääntymiseen tai hiihtäjän maastoutumiseen. Mäen alapäässä vastaan tuli metsähallitus ja loppumatka hiihdeltiin uralla. Laavullekin oli valmiit tulet meille laitettu. Silti se ei lämmennyt koko iltana, mutta tätä asiaa korjattiin pukeutumisella. Illan aikana keiteltiin lunta juomaksi ja pihaan nousi myös lumikammi, jossa oli kuulemma vallan hyvä nukkua. Ainakin savua oli ollut vähemmän kuin meillä kodassa untuvapusseissa hikoilleilla.

Uusivuosi vaihtui Suoskurulta poronjuokseman päässä olevalla Hannukurulla, jonne tiensä löysi myös parikymmentä muuta reippailijaa. Meillä sattui olemaan tuolla varaustupa, joten pääsimme nauttimaan vain toistemme seurasta. Hannukurulla on reitin ainoa sauna, jota lämmitettiin kahtena iltana liian kuumaksi. Saunassa on myös reitin ainoat valot, joita ylläpitää katon tuulihyrrä. Vedenhakua viereisestä Haukkajärvestä vesikelkalla voisi kutsua lähes urheilusuoritukseksi. Lisäksi hiihdeltiin lähitienoilla, tavottiin hangessa ilman suksia ja vietettiin vuodenvaihdetta muutenkin asianmukaisesti.

Hannukurulta suunnattin avotunturissa aution poronhoitokylän vieressä sijaitsevalle Tappurin tuvalle ja siitä jatkettiin seuraavana päivänä Sioskurun tuvalle. Tässävaiheessa alkoi näkyä jo vastaantulevia vaeltajia. Tappurin ja Sioskurun välinen matka kulki loppupäässä mahdottoman pitkiä ja profiilirikkaita kuruja pitkin. Pimeässä ja kovassa tuiskussa edettiin kohti viimeistä tupaa. Välillä joutui keilaamaan maisemaa suunnistuslampun täydellä teholla nähdäkseen seuraavan reittimerkin ääriviivoja. Tämä "suunnistus" oli kuitenkin vielä kevyttää verrattuna viimeisen päivän ns. oikaisuun, jossa tulimme omia reittejämme kolme tuntia pitkin metsiä arvaille missä mennään. Onneksi sentään pohjoisessa oli kilemetrejä pitkä järvi, jota ei voinut ohittaa huomaamatta. Sen jälkeen päästiin saunaan, syömään ja nukkumaan.

Vajaan viikon vaellus ei ollut yhtään liian pitkä. Ainoastaan jokapäiväinen risotto ja Weetabix alkoi tökkiä ja pesukonetta oli ikävä. Pallas-Hetta -reitti oli näkemisen arvoinen, vaikka iso osa matkasta taitettiinkin pimeässä. Loppumatkasta suunniteltiin jo seuraavaa vaellusta...

Ihmiskokeita

Kajaanin seikkailun jälkeen seurasi lupsakka lepovaihe, koska edessä oli 13 Vaaran Maastomaraton Vuokatissa vain viikko seikkailun jälkeen. Palautuminen tuntuikin sujuvan ihan huomaamatta ja samalla huomaamatta jäi myös kisaan valmistautuminen tekemättä. Toisaalta ajatuksena olikin lähteä kisaan ns. nautiskelemaan maastosta ja maisemista ilman sen kummempia tavoittena. Jotenkin oletin, että kesän aikana kertyneet juoksukilometrit olisivat tässä apuna. Pökkelönperältä kisa-aamuna muiden trikoopukuisten kanssa matkaan pongahtaessa huomasin, että nautiskelu ei ole oikea sana kuvaamaan tunnelmia. Juoksu tuntui melkoisen rankalta heti alkuun. Kone kuitenkin käynnistyi hiljalleen. Maasto oli niin ankara, että tuskaa riitti joka tapauksessa maaliin asti. Kaikessa vaativuudessaan reitti on kuitenkin todella hieno eli sopivan epätasaista ja vaikeahkoa polkua riittää, samoin ankaria nousuja ja tiukkoja laskuja. Loppupäässä tullaan alas Vuokatin laskettelurinnettä pitkin ja tässä vaiheessa voi kaahata sitten viimeiset höyryt pois jos nivelet kestää. Tästä on vielä reilu kilometri maaliin pururataa pitkin ja saapuminen sinne olikin riemukasta, myös siksi että satuin olemaan nopein sarjassani.

Maalissa sitten aloitin ensimmäisen ihmiskokeistani: Menin saunaan syömättä kovin kummoisia. Löylyssä oli mukava pehmitellä koipia ihan rauhassa ja hymistellä voittoa... Saunan jälkeen ei enää paljon hymisyttänyt, ainoastaan heikotti ankarasti. Kotipizzassa purin hammasta ja rukoilin nopeaa ruuan saapumista. Lopulta se saapuikin, mutta sain nieltyä vaan puolet ja sitten oli pakko mennä autoon pötköttämään, koska olo oli edelleen karmea. Reilun vartin päästä aloin vähitellen virota ja pääsin jatkamaan syömistä. Pienen lepäilyn jälkeen lähdettiin hotellilta sitten tämän ihmiskokeen vaiheeseen kaksi: Yösuunnistukisaan. Jalat oli jokseenkin tönköt ja ajatus juoksusta tuntui epämiellyttävältä. Se kuitenkin onnistui ja vauhtiin päästyä ei enää pysäyttänyt mikään, ei edes se, että juoksin ykköseltä suoraan ysi-rastille ja sitten vasta kakkoselle. Muutenkin pientä pummia tuli, mutta tuloksen sain kuitenkin ja olihan se harvinaista herkkua yökisailla. Tämän jälkeen jaloista ei kuitenkaan ollut jäljellä enää yhtään mitään. Suorilla tapeilla komuttiin takaisin hotellille ja aamulla herätessä toivoi, että ei tarvitsisi koko päivänä liikkua minnekään. Palautumiseen kivuttomaan kävelykuntoon meni viikko. Kokeesta voidaan johtaa päätelmät, että kaksi rankkaa kisaa päivässä voi olla liikaa varsinkin jos suolatasapainoja on järkytetty liiallisesti.

Kaksi viikkoa Vuokatin kisan jälkeen koitti aika suurimpaan ja kauneimpaan (lue rankimpaan ja tuskaisimpaan) eli Kolin Vaarojen Maratoniin. Vuosi sitten olin pitkään kyseisen kisan jälkeen aivan "sohjona". Siksipä ehkä keskityin todella tankkaamaan: Pullaa, keksiä, rahkaa, hunajaa, rusinoita, karkkia ja kaikenlaista muuta mässyä rööristä alas. No tästähän ei pötsi tykännyt yhtään. VM-aamuna kuitenkin tilanne oli tasaantunut ja tunnelma oli kuin jouluna. Alkumatka sujuikin ihan hyvin. Parin kilometrin jälkeen piti tosin takki heittää ja sen jälkeen oli tehtävä ohituksia uudestaan. Jostain syystä hapenotto reistasi, mutta jalat liikkui kuitenkin ihan hyvin. Viiden kilometrin kohdalla nappasin geelin ja sepä ei mennytkään alas ja pieni pahanolontunne alkoi hiipiä. Matka kuitenkin jatkui veden voimalla ja ihan itselle reippaahkoa tahtia pystyi pitämään ja myös muita samalla vauhdilla eteneviä löytyi matkalta.

Noin 17 km kohdassa Kiviniemen vesipisteellä hörpin vettä ja en ollut vieläkään saanut lisää energiaa alas. Olo oli vielä ihan kohtalainen ja jatkoin mahdollisimman nopeasti matkaa. Ensimmäisellä polkuosuudella, Kolinvaaran kohdalla alkoi kuitenkin vauhti hyytyä, se karhu hyppäsi niskaan. Hölkkäsin kuitenkin edelleen jollakin tavalla. Tulin tielle ja jatkoin matkaa, juoksin ja kävelin... Öklötys lisääntyi, mutta en halunnut antaa periksi. Otin suolaa ja juoksin taas hetken. Olo muuttui vähitellen heikommaksi ja huonommaksi. Porukkaa alkoi menemään ohi. Yritin juosta taas vähän matkaa. Päähän alkoi koskea, tärisytti, jalat tönkistyi. Katkesin. Vaarojen Maraton jäi siis kesken. Tuntui pahalta, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Tämä ihmiskoe siis päättyi siihen tulokseen, että ruokavaliota ei kannata muuttaa radikaalisti ennen kisaa. Mahani on herrani!

Lost in Kajaani

Kajaanilaiset olivat suunnitelleet syksyn riemuksi kaksipäiväisen seikkailukisan kolmihenkisille joukkueille naisten-, miesten- ja sekasarjassa. Joukkueemme Angry birds kuului noista jälkimmäiseen luokitukseen (2n+m). Startissa Kajaanin torilla oli perjantai-iltapäivänä kymmenisen joukkuetta kutakin laatua. Väki sinkosi liikkeelle prologiin hengästyttävällä vauhdilla ja roikuttelimme itse keskivaiheilla. Suuntana oli Pöllyvaara, jossa käteemme nakattiin suunnistuskartta. Rata oli aika iisi ja hyvällä sykkeellä (hapoilla) jatkoimme sen suoritettuamme Kaupunginlammen rantaan toiseen prologin tehtävään, jossa piti arvailla kaikenlaista ja kun ei arvannut (tiennyt), niin sitten piti käydä pieni ylimääräinen juoksulenkki lammen toisella puolella. Ennen eteenpäinsiirtymistä joukkuetoverit kuljettivat minut vielä ohjeiden mukaan "paareilla" puun ympäri ja sitten juostiin viimeisen leimauksen kautta torilla odottaville pyörille.

Tasapuolisuuden nimissä järjestäjä oli määrännyt kaikille menopeleiksi armeijan yksivaihteiset ja elämää nähneet, polkupyörää erehdyttävästi muistuttavat kapineet. Niillä lähdettiin rullaamaan pohjoisia kangasmaastoja kohti. Ensimmäiselle pyörärastille mennessä annoimme muille joukkueille vähän tasoitusta ajamalla vahingossa noin kilometrin ylimääräisen pätkän. Metkitseviä eroja joukkueiden välille alkoi kuitenkin tulemaan vasta seuraavalla välillä, jossa oli mahdollisuus valita joko pidempi tiepitoinen reitti tai lyhempi reitti, jossa oli enemmän polkua ja nousua. Valitsimme tien ja pääsimme supsikkaasti perille tälle kasirastille, jossa saimme käpäliimme pyöräsuunnistuskartan. Kun katsoi menopeliä ja ympärillä olevaa vaaramaisemaa, niin tilanteessa oli hieman humoristisia piirteitä. Tämän tehtävän aikana ymmärsin, että pyöräsuunnistus voi tarkoittaa myös kaikilla voimilla ylöspäin puskemista tolkuttoman jyrkkää ja risuista vaaranrinnettä pitkin, raahaten pyörää mukana. Oman fillarin voi tällaisissa tilanteissa laittaa olalle, mutta ko. kapine ei siihen massansa ja ulottuvuuksiensa vuoksi taipunut. Noh, nämä on niitä reitinvalintakysymyksiä... Kaikkiaan pyöräsuunnistus sujui meiltä kuitenkin hyvin eli reitinvalinnat osui nappiin ja hiekkaisissa almäissä vihreällä härvelillä kurvailu oli yksi reissun parhaista osista. Ulkonäköönsä nähden härveli oli yllättävän ketterä menopeli siis myös maastopoluilla ja pehmeässä hiekassa.

Pyöräsuunnistus päättyi rastiin, jossa oli erilaisia joukkueella ja yksin suoritettavia pikku tehtäviä. Niistä suoriuduimme ilman sakkominuutteja ja fillarointi takaisin kohti kaupunkia alkoi, nyt siis lähinnä tietä pitkin. Kaupungin nurkalla oli jälleen tekemistä: yhden joukkueesta piti trapetsitaiteilla itsensä kanavan yli ja toisen nousta verkkoa pitkin vedestä hyppytorniin ja loikata XXL-kokoisessa maastopuvussa vitosesta järveen. Näiden jälkeen sitten ajoimme torin kulmalle pyöräparkkiin ja jatkoimme jalan joen ylitykseen, joka tehtiin ison renkaan ja vaijerin avulla käsivoimilla vedättäytymällä vastarannalle. Sitten vielä oli jäljellä pieni, mutta hapokas juoksulenkki sekä rastien etsintää linnanraunioista. Tässä oli lamppukin kaivettava esille. Ensimmäisen päivän maali häämötti tämän tehtävän jälkeen. Tulimme sinne, yllätys, sekasarjan ensimmäisinä.

Vimpelin kisakeskuksen puolijoukkuetelttayön jälkeen starttasimme toiseen päivään jälleen lenkkarit jalassa. Lähtö oli porrastettu niin, että kaikkien sarjojen kärki lähti liikkeelle kahdeksalta ja seuraavat sitten vähän myöhemmin perästä. Prologina oli vaarajuoksu Vimpelillä siimaria pitkin. Tässä sai mukavasti jalat lämpimäksi, kun muutaman kerran tallattiin mäkeä ylös. Sitten lähdettiin nielemään tietä kahden renkaan päällä, nokat kohti etelää. Siirtymä oli aika pitkä, mutta toisella rastilla oli jälleen tehtävä: Pyöriin lisättiin painoa kiinnittämällä niihin autonrenkaita narulla. Sitten ajettiin lenkki ja jatkettin kolmosrastille, josta alkoi melontaosuus. Melomaan lähti kaksi henkeä per joukkue ja kolmas jäi tekemään melonta-aiheista tehtävää rannalle. Puolet piti saada oikein sillä uhalla, että tulee lisälenkki melontaan. Onneksi tieto ja arpaonni kohtasivat ja ärhäkät melojat pääsivät pälkähästä.

Fillarointi jatkui pienten kramppien säestämänä, mutta jatkui kuitenkin. Hiekkatie oli alla ja ensimmäinen perässä tullut miesjoukkue ajoi meistä ohi. Menimme heistä ohi seuraavalla nokkeluustehtävärastilla. Sitten he taas ohittivat meidät seuraavalla tehtävärastilla, joka oli suunnistus. Nyt ei tarvinnut ottaa pyörää mukaan! Suunnistus sujui ihan hyvin ja metsän kätköissä oli sitten se odotettu laskeutuminen. Kyseessä oli siis korkea pystysuora kalliojyrkänne, joka mentiin alas kiipeilyvaljailla ja käysillä varustautuneina 90-asteen kulmassa kallioon nähden käppäillen. Itse kallistuin hieman liukkaalla reunalla liikaa alussa, tuloksena se että lajat lähti alta. Tällaisessa tilanteessa sitä horjahtaa niin, että jalat jäävät ylöspäin. Sain siis kokea harvinaisella tavalla, miltä tuntuu roikkua ylösalaisin pystysuoran seinämän yläpäässä. Käsiä hieman hapotteli köydestä puristaminen, mutta ammatimaiset järjestäjät saivat nopeasti varmistusnyörin kireälle niin, että sain korjattua asennon ja matka jatkui alaspäin asianmukaisesti. Asillisesti haimme myös viimeiset rastit juosten ja sitten jälleen fillareilla. Itse kyllä epäilen, että loppumatkasta joku istui välillä tarakalla...

Pyörät hyvästeltiin Kainuun Prikaatin kasarmialueella, jossa oli tarkkuusammuntarasti sekä temppurata! Tämä oli kyllä kisan yksi hauskimmista tehtävistä. Edessä oli siis reilu määrä erilaisia esteitä, joissa piti kiivetä, hyppiä ja ryömiä erilaisten esteiden yli ja ali. Hieman kyllä hapotteli ja jalat tuntui painavilta matkan jatkuessa juosten eteenpäin. Pian saavuimme kaupungin laidalle, jossa edessä oli vielä parcour-suunnistus, joka tarkoitti kuuttatoista rastileimausta puistikkoalueella. Rastit olivat pääasiassa puissa, mutta myös kiipeilytelineeseen ja lyhtypylvääseen oli kiivettävä leimaamaan. Kaikissa puissa ei ollut riittävästi oksia kiipeämiseen, joten testattua tuli myös, millaista on seisoa kaverin hartioilla. Tämän jälkeen jäljellä oli enää yksi labyrinttirasti. Sitten kirmasimme sarjavoittajina torille maaliin! Hieno kisa.

ECR

Kaikenlaista pitää näköjänsä kokeilla, joten löysin itseni tänään Varkauden torilta lenkkivermeissä. Kyseessä oli Sisä-Suomen ensimmäinen esterata-maantiejuoksu eli Extreme City Run. Mukana oli noin 150 henkeä, mukaanlukien mm. kolme bätmäniä. Iso osa joukosta otti siis asian leikin ja rennon huvittelun kannalta, mutta mukana oli kisahenkisiäkin kourallinen. Alkuverryttelyksi oli zumbaa, jonka kierteitä itse lähinnä keskityin ihmettelemään ns. hoomoilasena. Oma verkka oli pari keraa hölkkää korttelin ympäri.

Startti oli torin kulmalta ja sinkaisin eturintamassa liikkeelle. Edellisestä maantiekisasta on pari vuotta aikaa, joten ihan tuoreessa muistissa ei ollut miten hapot pamahtaa lihaksiin hurjien lähtökirmausten jälkeen (nyt muistan). Edessä oli noin 13 km matka, jolla oli 13 estettä. Ensimmäinen näistä oli pienen juoksumatkan päässa ollut jalismaalien yli kiipeily. Osa oli lappeellaan, osa pystyssä, ja yksi hajosi edellä menevien alle. Muuten helppo rasti, mutta kengät takertuivat verkkoon monta kertaa. Sitten juostiin taas, kunnes koitti toinen rasti, jossa noustiin hiekkainen mäki, alitettiin silta ja tultiin alas. Perussettiä.

Matka jatkui tehdasalueille, joissa piti komuta rautahärkkien yli, juosta vähän aikaa ryteikössä ja sitten kontata hetki haketusalueella. Sujui. Sitten oli taas pitkä juoksupätkä. Asfaltti jalkojen alla ja oman lähes maksivauhdin ylläpitäminen ilman leimaustaukoja tuntui kyllä extriimiltä. Unelmoin pehmeästä sammalikosta... Sitten pääsikin vähän jo kastelemaan kopia pieneen virtaan, jonka ylitys oli laskelmien mukaan kuudes este. Tästä matka jatkui hieman miellyttävämmin metsässä olevalla leveällä polulla. Siellä tuli yhdessä mäessä järjestäjien toimesta isoja jumppapalloja vastaan, mutta ne oli helppo väistää. Kivoin este oli seuraava eli kanavan ylitys uimalla, mutta kapeahan se toki oli. Takaisin toiselle puolelle loikittiin ylempää ja siellä kastui enää varpaiden seutu. Sitten juostiin taas... Loppupäässä oli vielä muutama tunneli, joissa oli jotain pieniä esteentapaisia (pahvilaatikkoja, pulleaksi puhallettu mies), joista ei kuitenkaan harmia ollut. Viimeinen este oli palokunnan johtoauto, josta piti mennä ali. Sitten aukesi loppusuora takaisin torille. Rankinta kisassa oli itselle kova alusta. Extreme oli aika kevyttä, mutta pisteet järjestäjille uudenlaisen tapahtuman kehittelystä!

Ursak II

Kesän toinen Ursak-seikkailu järjestettiin Outokummun Särkiselällä. Kisa starttasi aamuyhdeksältä ja aikaa reippailuun oli yhdeksän tuntia. Ensimäinen tehtävä oli partiosuunnistus yhdellä kartalla. Itse kävin pari rastia läheltä ilman karttaa, kun taas Markus juoksi kartan kanssa kolme rastia. Jouduin vähän odottelemaan lähtöalueella, mutta päästiin kuitenkin seuraavalle osuudelle melko pian kahden muun samalla radalla olevan joukkueen perään.

Ensimmäinen varsinainen osuus oli 6,5 km suunnistus, jossa osalle rasteja pääsi vain vettä pitkin. Tätä varten päällä oli pelastusliivit ja kainalossa uimapatja. Ensimmäinen pulahdus olikin jo ykkösrastille mennessä. Aurinko paistoi ja vesi oli lämmintä, joten uimapatjaliirailu oli ihan hupia. Olkapäissä tosin hieman hapotteli kauhominen. Saavutettiin edellä menneet joukkueet toiselle saarirastille mennessä. Uimapatjauiminen ja kangasjuoksu jatkui vielä kolmen rastin verran, jonka jälkeen palattiin lähtöalueelle. Yksi pieni, 5-10 min, virhe tuli tällä osuudella suunnistuksessa. Juoksu olisi ollut nopeampaa ilman patjoja, mutta uinti oli nopeampaa ja hauskempaa patjojen kera.

Kisan toinen osuus oli 9 km melonta. Ensimmäisellä rastilla, Jaakonkivellä olimme jälleen samaan aikaan muiden joukkueiden kanssa, samoin toiselle rastille mennessä ylityspaikalla olimme kaikki samassa läjässä. Kakkosen jälkeen kanootti piti kuljettaa Valkeisensärkkien yli, rinnettä ylös ja alas. Lisäksi matkalla oli huvikalastusalue, jonka verkkojen takia oli maastouduttava kahteen kertaan, myös paluumatkalla kolmoselta. Neljännelle rastille mennessä otimme vähän keulaa muihin, joka kuitenkin suli lopussa ja muut kauhoivat ohi. Rannalta nappaamassamme kanootissa oli nimittäin penkit väärinpäin ja loppumatkasta alkoi olla vähän puutunut olo kököttämisestä. Toinen vaihtoehto on, että melottiin koko matka kanootti väärinpäin.

Kolmannelle osuudelle lähdettiin fillareilla. Reitinvalinta ensimmäiselle rastille oli huono ja jouduimme taluttamaan ja kantamaankin pyöriä kapealla ja vaikella polulla. Aikaa kului. Pitkälle kakkosvälille lähtiessä näimme kuitenkin naisjoukkueen ja lopulta saavutimme myös toisen sekajoukkueen. Lähestyimme siis kakkosta keulilla, mutta kohtaloksi koitui maastoväli. Tien loputtua kuljettiin pyörien kanssa hakkuulla, josta tulimme suolle. Suon jälkeen oli vähän peitteisempi mäennyppylä, maisema johon Markus hävisi. Siinä sitten pusikossa ilman karttaa ja puhelinta nojasin pyörään ja söin eväitä. Noin vartin ja pienen huutelun jälkeen löysimme toisemme ja totesimme, että näin ei voi käydä uudestaan... Muut joukkueet olivat menneet tällä välin ohi ja jatkoimme matkaa hetken vähän rauhallisemmin. Kolmannelle rastille sai ajaa pienimmällä vaihteella tolkuttomalta tuntuneen matkan. Ylhäällä oli ohje leimata rasti vaaran länsilaidalla. Taas oli siis edessä pyöränkantokeikka. Täällä syötiin kesän parhaat mustikat.

Pyöräosuuden neljäs rasti oli sijoitettu Rauvanvaaran huipulle, eli taas pääsi polkemaan ylämäkeä. Tästä alkoi quest-tehtävä, jossa saatiin jokaisella rastilla ohje seuraavalle rastille. Ensimmäinen rasti oli Maarianvaaran laskettelukeskuksen suksivuokraamon vieressä. Sinne kun kuljimme fillarit kainalossa ensin puskan läpi ja sitten hissilinjaa pitkin pyöräkengillä liukastellen, hoksasimme, että tähän tehtävään EI pitänyt ottaa pyöriä mukaan. Myöhemmin selvisi, että moni muu oli tehnyt saman virheen... Jätimme pyörät alas ja vaihdoimme maastokengät. Alhaalla oli merkattu seuraava rasti, joka oli rinteen yläpäässä. Puskettuamme rinteen takaisin ylös, suunnistimme vielä kaksi rastia pitkin-poikin vaaraa. Täällä vastaan tuli myös naisjoukkue, mutta toinen sekajoukkue oli karannut jo. Questin suoritettuamme polkaisimme viidennelle rastille, jossa tapasimme Karsu-Ukot, jotka katosivat nopeasti rastin jälkeen horisonttiin. Kuudennelle pyörärastille mennessä ajoimme oikean risteyksen ohi ja näin tuli sitten yksi ylimääräinen vaara huiputettua... Myös rasti oli jälleen vaaran huipulla ja loppumatkasta sai jalkautua kuusikkoon. Rasti löytyi suuntavaistolla ja sitten olikin jo vähän kiire maaliin kellon lähestyessä kuutta. Poljimme reippaasti ja matka oli onneksi alamäkipainotteista. Maalissa odotti vielä yksi pikku uintitehtävä, jonka jälkeen pääsi hoitamaan karjuvaa nälkää. Pienistä vastoinkäymisistä ja viimeiselle osuudelle ehtimättömyydestä huolimatta oli taas ihan huippureissu!